Synnytystarinat x 4
Liian usein ensimmäistä lastaan odottava äiti joutuu kuuntelemaan kauhutarinoita synnytyksestä, vaikka synnytys voi olla myös helppo. Muistan kun olin Ossiania odottaessani saunassa tyttöporukalla ja yksi (vielä lapseton) nainen osasi kertoa minulle, että koko seksielämäni menee pilalle kun synnytän lapsen. En pysty enää koskaan pidättämään pissaa ja alapääni tulee näyttämään jauhelihalta. Hänen mielestään lapsi kannattaisi ottaa maailmaan sektiolla. Kummastelin hänen asennettaan, sillä en ollut osannut pelätä tuollaisia juttuja. Toki tiesin, että kaikkea ikävää voi tapahtua, mutta odotin positiivisin mielin tulevaa synnytystäni.
Olen vieläkin, neljä lasta alakautta synnytettyäni, hämmästellyt tuota tuttuani, että miksi lietsoa moista pelkoa asiasta mitä ei ole itse kokenut? Miten ihmeessä luonnollisesta asiasta saadaan sellainen mörkö ja miksi ensisynnyttäjiä yleinsäkin pelotellaan kamalilla tarinoilla pitkin raskauttaan? Toki kaikkea voi sattua, mutta ihan typerää ensisijaisesti lähteä pelottelemaan.
Haluan nyt kertoa teille synnytystä odottaville äideille neljä mukavaa ja helppoa synnytystä. Ihan vain vaihteluksi sille pelottelulle.
Synnytystarinat x 4
Synnytystarina 1.
Ossian syntyi liian aikaisin
Ossian meinasi syntyä jo raskausviikolla 28. Alkaneet supistukset saatiin kuitenkin Naisteklinikalla kuriin ja muutaman yön sairaalareissun jälkeen jatkoin odottelua kotosalla. Raskausviikolla 33 synnytys alkoi lapsivesien menolla keskellä yötä. Nousin istumaan ja herätin Pekan. Pekka pohdiskeli, että “ethän vain pissannut allesi?”. No en kyllä! Vettä ei tullut paljon, joten odottelimme aamuun ja menimme aamulla Naistenklinikalle.
Lapsivesi tihkui pitkin päivää, mutta supistukset eivät alkaneet millään. Synnytys jouduttiin käynnistämaan ja se käynnistyi todella hitaasti. Usein vastaavilla viikoilla annetaan ruiskeena kortisonipiikki joka kypsyttää vauvan keuhkoja, mutta jostain syystä lääkäri arvioi, että sitä ei tarvita. Tämä arvio osoittautui myöhemmin vääräksi.
Synnytyssaliin pääsin illalla ja sain pyytämällä epiduraalin supistuskipuihini. Muistan kätilön sanoneen, että jos minua vielä hymyilyttää, niin ei ole tarvetta kipulääkkelle. Tätä kommenttia ihmettelen, sillä nyt myöhemmin olen tajunnut, että kivut olivat silloin jo todella kovat. Minulla vain ei ole taipumusta voivottaa, huutaa tai valitella. Ehkä en näyttänyt niin kärsivältä kuin mitä oikeasti olin.
Synnytys oli pitkä, sain uudenkin epiduraalin ja senkin vaikutus ehti loppumaan ennen kun Ossian syntyi. Odottelu oli aika ahdistavaa, sillä naapurihuoneissa kuului huutoa ja valitusta ja itse en ensisynnyttäjänä tiennyt mitä odottaa. En käynyt mitään synnytysvalmennusta ennakkoon, joten kaikki synnytyksen vaiheet olivat minulle vieraita. Luotin kuitenkin ammattilaisiin ja annoin asioiden mennä omalla painollaan.
Ossian syntyi aamupäivällä. Synnytys oli todella pitkä. Pojan ulos pusertaminen oli kivulias kokemus, mutta kipu unohtui heti kun vauvan sai syliin. Kätilöt sanoivat, että löysin oikeat lihakset ponnistamiseen nopeasti. Ossianin ponnistus kesti alle 15minuuttia, se oli nopea aika ensisynnyttäjälle. Ei vaurioita ja pystyin heti istumaan. Henkinen olo ei ollutkaan sitten yhta hyvä kuin fyysinen. Ossian vietiin Lastenlinnaan teho-osastolle, sillä hänen keuhkonsa eivät olleet vielä valmiit.
Fyysisesti synnytys oli helppo, vaikkakin pitkä. Olisin voinut synnyttää vaikka heti uudestaan.. Mitään ongelmia ei synnytyksesta jäänyt ja kroppakin palautui nopeasti.
Synnytystarina 2.
Oliverin synntys oli kuin satua
Oliverin synnytys oli minun mielestäni täydellinen synnytys. Supistukset aloivat kotona raskausviikolla 39 ja ajoin itse autolla Naistenklinikalle. Pekka oli töissä. Kävelin kassin kanssa ilmoittautumaan ja muistan kuinka virkailija heti epäili, että olen tullut synnyttämään turhan aikaisin. Kun pääsin tutkimuksiin, niin olinkin jo 4 senttiä auki. En siis yhtään liian aikaisin. Tämä sama kaava on toistunut jollain muotoa jokaisessa synnytyksessäni, että en ilmeisemmin näytä tarpeeksi kärsivältä ja synnytykseni ovat olleet aina pidemmallä kuin miltä ulospäin näyttää.
Pekka oli pyöräyttänyt työkavereille vielä pizzan ja tuli mukaan synnytykseen siinä vaiheessa kun minä sain spinaalin. Odottelu oli kivutonta ja mukavaa, odottelimme jännityksellä minkälainen poika meille tälla kertaa tulisi. Jo pelkästään se, että vauva oli syntymassä normaaleilla viikoilla oli meille iso iloinen yllätys. Olin jotenkin alitajuisesti pelännyt koko raskauden ennenaikaista synnytystä. Kaikki oli kuitenkin mennyt loppuun asti oikein hyvin.
Ponnistuksen tarvetta minulla ei ollut, niin kuin ei muissakaan synnytyksissäni, mutta ponnistelin sitten kätilön ja harjoittelijan käskyjen tahtiin. Oliver tulikin nopeasti ponnistellen 5 minuutissa ulos. Puudutukset eivät vaikeuttaneet ponnistamista, mutta sen sijaan ne aina nopeuttivat synnytystä. Jostain syystä kivuliaat supistukset eivät ikinä avanneet paikkojani tarpeeksi, mutta kun sain puudutuksen niin alkoi tapahtumaan. Kroppa ikään kuin rentoutui.
Aamulla lähdin synnyttymään ja päivällä olin kahden pojan onnellinen äiti. Synnytys oli täydellinen, kivuton ja rauhallinen. Ei tikkejä. Kotiutumisen jälkeen ei kaikki menneetkään niin täydellisesti, sillä jouduin uudestaan sairaalaan kohtutulehduksen vuoksi. Olin sairaalassa melkein viikon, tilanne oli todella vakava, mutta siitäkin selvittiin.
Synnytystarina 3.
Kolmen tytön äiti auttoi Oscarin maailmaan
Menimme Naistenklinikalle supistusten kanssa raskausviikolla 39 ja epäiltiin, että olemme siellä liian aikaisin. Emme sitten kuitenkaan olleet, kuten itse jo tiesimme. Pienen odottelun jälkeen pääsimme synytyssaliin. Muistan, että oli kaunis kesäpäivä. Ihailimme upeaa aurinkoista säätä Pekan kanssa ikkunasta. Tuntui epätodelliselta, että kohta meitä olisi jo viisi.
Oscarin synnytyksestä muistan selvästi vähiten. En tiedä syytä tähän. Johtuiko se elämantilanteestani, sillä olin hieman allapäin silloin. Vai johtuiko se väsymyksestä? Kahden pienen pojan äitinä olin tietysti aika väsynyt. Synnytykseen meneminenkin tuntui pelkästään lomalta. Synnytys toisti aika samaa kaavaa. Otin spinaalin ja se vei kivut pois. Sitten vain odoteltiin ja jännitettiin millainen paketti sieltä tällä kertaa tupsahtaisi.
Ihana paketti tulikin. Pieni ruttuinen poika. Synnytys kesti vain muutamia tunteja. Ponnistus taas muutamia minuutteja. Ei vaurioita tällakään kertaa. Kätilonä toimi ihana kolmen tytön äiti, joka kertoi, että kolmen kopla on todella mahtava juttu. Juttelimme paljon siitä miten ihmiset kommentoivat ikävästi mikäli on mennyt samaan kolmannen lapsen samaa sukupuolta. Onnittelut synnytyssaliinkin olivat pääsääntöisesti samanlaisia, “lätkäjoukkuettako kokoatte?” tai ” seitsemää veljestäkö tehtailette?” Meille olisi kelvannut normaalit onnittelut.
Kolmen helpon synnytyksen voimin uskalsin unelmoida vielä neljännestäkin lapsesta. Vaikka kätilö paljasti, että neljännettä lastaan synnyttävät äidit ovat yleinsaä kaikista hankalampia. Tietävät jo mielestään kaikesta kaiken. Pekkaa piti myös hieman pehmitellä ajatukseen suurperheestä.
Synnytystarina 4.
Ollie syntyi ilman kivunlievitystä
Ollien synnytys alkoi vesien menolla raskausviikolla 39. Vedet meni yöllä ja lähdimme sairaalaan heti. Koska kyseessä oli jo neljäs synytys, niin emme uskaltaneet odotella aamuun. Usein synnytyksillä kun on tapana nopeutua. Tällä kertaa jouduimme Kätilöpistolle ja olimme oikeastikin paikalla liian aikaisin. Supistuksia ei tullut, joten en päässyt vielä sisään sairaalaan. Emme kuitenkaan viitsineet lähteä ajamaan tunnin matkaa kotiin, sillä tiesimme,että synnytyksen alkaminen oli lähellä. Jäimme aulaan ja minä juoksin sairaalan rappusia ylös ja alas jotta synnytys lähtisi käyntiin.
Tunsin säännöllisiä supistuksia ja pääsin osastolle odottelemaan. Päätin ottaa pienet unet ja Pekka suuntasi kotiin. Supistuksia tuli koko ajan ja aina havahduin nukkueassani jokaiseen supistukseen. Kävin vessassa ja siinä vaappuessani vesasta takaisin tuli mieleeni, että entä jos synnytys onkin taas pidemmallä kuin mitä kaikki luulee. Minulle kun ei tehty uutta sisätutkimusta enää rappusjuoksun jälkeen. Pyysin kätilön tarkastamaan tilanteen. Hän tarjosi kipuun lääkettä, mutta meinasi ensin, että tilannetta ei tarvitse vielä tarkistaa. Sain hänet kuitenkin ylipuhuttua ja sitten mentiinkin jo vauhdilla synnytyssaliin. Olin jo 9 senttiä auki.
Rukoilin lääketta, kivut yltyivät nopeasti ja heti olisi jo pitänyt alkaa ponnistelemaan. Pekka hälyytettiin nopeasti takaisin. Anelustani huolimatta en saanut spinaalia tai epiduraalia, vauva oli synnytettävä tällä kertaa ilman kivunlievitystä. Kivut olivat kamalat, mutta hengissä niistäkin selvittiin. Ei taaskaan ponnistuksen tarvetta, joten se ongelma ei liittynytkään edellisten synnytysten puudutuksiin. Aivan järkyttavä kipu alavatsalla, kun olisi pitänyt ponnistaa niin tuntui kuin alavatsa repeäisi. Koskaan en saanut selitystä tuolle kivulle, mutta se hankaloitti todella ponnistamista. Ponnistus kesti tällä kertaa yli 10 minuuttia, koska en vain pystynyt alavatsakivun vuoksi sitä tekemään.
Pekka saapui kun Ollien oli jo syntynyt. Neljäs synnytys ei ollut todellakaan kivuton ja siinä oli jo mukana vähän enemmän draamaa ja ääntä, mutta siitäkin huolimatta kaikki meni hyvin ja huomasin, että myös ilman kivunlievitystä voi synnyttää. 10 pisteen poika kruunasi kaiken ja meidän perheen puuttuva palanen oli saapunut maailmaan. Tiesi heti, että perheemme oli valmis ja se olisi viimeinen kertani synnyttymässä.
Synnytys voi mennä myös hyvin!
Nämä synnytystarinat evivät olleet mitään henkselinpaukutusta helpoista synnytyksistä, vaan nämä olivat tarinoita siitä, että jokainen synnytys on omanlaisensa. On turhaa kuunnella kauhutarinoita synnytyksistä, koska ikinä ei voi tietää etukäteen miten se oma synnytys sitten todellisuudessa menee. Jos käy jotain ikävää synnytyksessa tai sen jälkeen, niin ne asiat otetaan vastaan sitten sellaisenaan.
Tuolle saunassa totuuksia laukoneelle tutulleni tiedoksi, seksielämäni oiken tyydyttävää, pissa tulee juuri sille tarkoitettuun paikkaan ja hyppiminen trampoliinilla sekä aivastaminen onnistuu ilman tenoja.
Hei,
Minun mielestä on taas hyvä, että huonoista kokemuksista kerrotaan. “Kauhu”tarinat on monille totisinta totta. Tämän vuoksi huonoja kokemuksia ei edes pitäisi kutsua kauhutarinoiksi.
Itselleni kävi juuri noin, jota sinulle “kauhu”tarinana kerrottiin ja jälkitila oli vatsalihasten erkaumineen, napatyrineen ja kohdunlaskeumineen vieläkin kurjemi alkuun :(. Olin kuullut etukäteen vain hyviä synnytystarinoita ja järkytys oli suuri, kun koin oman ensimmäisen synnytykseni ja jälkitilanne selvisi. Toivoin kovasti, että joku olisi kertonut edes jotain etukäteen siitä, mitä voi tapahtua ja mikä tilanne voi olla jälkeenpäin.
Mielestäni on pienempi paha jännittää synnytystä etukäteen ja yllättyä positiivisesti kuin odottaa synnytyksen olevan esimerkiksi ihan ok ja pysyviä jälkijättämätön ja kokea sitten pahin mahdollinen. Toki ketään ei saa pelotella ja itse omista kokemuksists kertoessani vielä synnyttymättömille korostan todennäköisyyksiä ja että itse kuulun hyvin pieneen prosenttiin, mutta ei minusta näitä kokemuksia pidä joutua peittelemään. Eikä ole kivaa, jos sitä mitä joillekin tapahtuu pidetään vain jonain pelotteluna tai kauhutarinana. Huonosti käy joillekin, mutta onneksi hyvin harvalle. Eräs ystäväni esimerkiksi kärsi synnytyksen jälkäisistä komplikaatioista ja sanoi, että onneksi olin kertonut tarinani, se auttoi häntä kestämään pahimman yli, kun tiesi, miten minulle oli käynyt ja elämäni jatkui silti. Mutta kuten sanoin tärkeää on toki aina korostaa että suurin osa synnytyksistä sujuu hyvin. Mahdollisimman totuudenmukaista tietoa synnytyksistä.
Itse olisin halunnut suuren perheen, mutta toinen synnytys ja raskaus pahensi vaivojani jo niin paljon, että kolmannesta ei voi haaveille. Mielestäni neljän lapsen äidin on tavallaan edes turha kertoa, että ei se synnyttäminen nyt niin kamalaa ole, koska ei lapsia voisi olla niin montaa joissakin perheissä, jos ei joidenkin naisten kropat kestäisi raskauksia ja synnytyksiä paremmin kuin omani.
En tarkoita missään nimessä, että ikävämmistä jutuista ei saisi puhua. Mutta minun mielipiteeni on se, että ensimmäistä synnyttävälle olisi kuitenkin ehkä viisaampaa kertoa enemmän niitä onnistuneita synnytyksiä kuin tarinoita siitä mitä kaikkea voi mennä vikaan. Tulee turhia pelkosektioita ja paniikkikohtauksia synnytyksissä kun pelätään jotain sellaista minkä etenemisestä ei vain voi koskaan tietää. Toki on tärkeää puhua avoimesti hyvät ja ikävät asiat mitä synnytyksessä tapahtuu, mutta niistä pahimmista jutuista vaikka sitten niiden naisten kesken joilla on jo synnytykset takana.
Missään nimessä en vähättele kenenkään synnytskokemuksia, kuten lopussa kirjoitinkin vain toivoin, että välillä kerrottaisiin niitä vähän positiivisempia kokemuksia.
Mutta sinä et olekaan kokenut huonoa synnytystä ja synnytyksen jälkeisiä vakavampia vaivoja, joten et voi tietää sitä näkökulmaa. Olen käynyt tukiryhmissä prosessoimassa synnytystäni ja joka ikinen traumaattisen synnytyksen kokenut on kokenut helpottavana sen, jos on jo tilanteeseen itse päätyessään kuullut etukäteen muiden tarinoita. Vaikeinta on ollut niillä, jotka eivät ole etukäteen kuulleet mitään mahdollisista synnytyksen jälkeisistä vaivoista, heidän on vaikeinta päästä yli.
Mielestäni ei ole oikea ratkaisu totuuden pimittäminen synnyttämään menijöiltä pelkojen ja pelkosektioiden ym. välttämiseksi. Rehellinen pitää olla. Synnytys ei ole täysin riskitöntä ja jälkivaivoja on monilla. Mutta todennäköisyyksiä pitää korostaa ja sillä tavalla lievittää pelkoja. Ei valehtelemalla tai kieltämällä ikäviä asioita kokeneita olemaan rehellisiä.
Ymmärrän, että tarkoituksesi ei ollut loukata ketään, mutta itse koin tämän hieman loukkaavana, tosin en ole vielä sinut oman kohtaloni kanssa. Synnytyksesi ovat juuri sellaisia, mitä olisin toivunut ja toipumisesi raskaudesta. Enemmän lapsia olisin halunnut myös ja sitä joudun vielä pitkään pureksimaan, mutta ehkä joku päivä pystyn kaivamaan tämän blogikirjoituksen vielä uudestaan esiin ja lukemaan ilman kyyneliä.
Ei minunkaan synnytykset ole ilman draamaa menneet. Yksi lapsi teholle ja toisen synnyttyä jouduin itse siraalaan viikoksi kohdutulehduksen vuoksi. Joten kyllä minullekin on omat draamani käynyt, mutta en siltikään lähtisi ensimmäisenä kertomaan ensisynnyttäjälle siitä kuinka esikoiseni meinasi kuolla ja ei se itselläkään toisen synnyttyä kaukana ollut. Ne on kuitenkin niitä harvinaisempia juttuja.Sama kuin muidenkin komplikaatioiden sekä vaivojen kanssa. Paljon kivempi on tsempata uutta synnyttäjää sillä, että kaikki kuitenkin todennäköisesti menee hyvin ja jos käy jotain yllättävää niin useinmiten niistäkin selvitään säikähdyksellä. Ymmärrän toki senkin, että missään pumpulissa ei voida ihmisiä pitää ja niitä surullisempia ja ikävämpiäkin kohtaloita tulee varmasti korviin väkisinkin. Ei niillä tarvitsisi kuitenkaan uutta synnyttäjää “kuorruttaa”.
Ikävä kuulla, että synnytyksistä ja sen jälkeisistä vaivoista on jäänyt sinulle murhetta ja vielä paljon käsiteltävää. Suuri on varmasti se suru myös siitä, että on toivonut isompaa perhettä etkä sellaista ole voinut toteuttaa. Olen pahoillani, että joudut sen kokemaan. En todellakaan halua sinulle yhtään enempää mielipahaa, kunhan nyt halusin tuoda vähän positiivistakin näkökantaa esiin näistä synnytyksistä sellaiselle joka ei ole vielä synnyttänyt.
Ymmärrän pointtisi, ettei ensimmäisenä pelotella. Pointini ehkä oli, että jos joku kysyy, miten synnytys meni ja millaista synnyttäminen on, ei mielestäni ole reilua jättää kertomatta. Mutta aina korostaen, mitkä tapahtumat ovat epätodennäköisiä ja toki tsempaten, että mitä todennäköisimmin asiat menee hyvin ja pienien jälkivaivojen jälkeen olet ennallasi.
Ja kiitos pahoitteluista. Blogia kirjoittaessa osuu aina helposti jota kuta arkaan paikkaan. Minä kärsin tästä asiasta joka tapauksessa, mutta ei tämä maailman loppu ole. Minulla on kuitenkin kaksi ihanaa lasta. Terveys ei tule olemaan ennallaan, trampoliinilla pomppinen ei onnistu, aina pitää katsoa, että vessaan pääsy onnistui välittömästi jne. Kyllähän tämä moneen asiaan vaikuttaa, mutta on ihmisillä pahempiakin vammoja.
Ai niin lisäisin vielä, että itsestäni enemmän näistä asioista vaikeneminen on ongelma kuin pelottelu, mutta tämä on henk. koht. mielipiteeni. Mielestäni sinäkin olisit hyvin voinut olla rehellinen tässä blogikirjoituksessa jo ja kertoa, että esikoisesi tilanne oli niin vakava ja että kohtutulehduksesi ei ollut pikkujuttu, mutta korostaa toki, että ennenaikaiset synnytykset ovat harvinaisia ja keskosten hoito huippuluokkaa jne. Mielestäni terveyteen liittyvän informaation suhteen pitää julkisissa kanavissa olla tarkkana, esimerkiksi on harhaan johtavaa sanoa, että helppo synnytys kohtutulehduksella, jos meinasi oikeasti kuolla kohtutulehdukseen. Ihmisille ei saisi antaa kuvaa, että jokin terveydelle haitallinen asia olisi pikkujuttu.. Eihän toki blogisteilla/toimittajilla ole mitään lääkärin vastuuta.
Olet oikeassa. Rehellisyys on tärkeää. En lähtenyt tarkoituksella ruotimaan Ossianin teho-osastoa tai omaa kohtutulehdustani enempää sillä halusinkin kirjoittaa vain synnytyksestä. Ennen kohtutulehdustakin minut kotiutettiin. Mutta missään nimessä ne eivät olleet pikkujuttuja. Ja niistä tottakai avoimesti kerron, ne eivät ehkä mielestäni niin olennaisesti vain liittyneet tähän. Siksi vain tuollaiset sivumaininnat.
…no jos se ensimmäistä lastaan odottava on jo siinä siunatussa tilassa, niin omien kauhukertomusten läväyttäminen naamalle ei ole järkevää. Jos joku vasta harkitsee vauvaa, niin silloin voi kertoa, jos näkee sen olevan tärkeää. Synnytyksistä ei voi tietää etukäteen.
Mua ei onneksi kukaan pelotellut,enkä itse “osannut” synnytystä pelätä ???? 12h meni että poika syntyi ja ihan ajallaan. Sairaalaan mennessä olin jo 6 senttiä auki ???? kaikkihan sen tietää että se synnytys ei välttämättä ihan kivuton juttu ole mutta pitääkö sitä toisia pelotella,meillä kaikilla on oma kipu kynnys,itse sain huomata että ei se niin matala ollutkaan kuin luulin ☺
Eikä se ole mielestäni pelottelua, että kertoo synnytyksen sattuvan. Kyllähän se sattuu ja paljon sattuuukin. Mutta jos pelottelee sillä, että luultavasti et koskaan enää pysty harrastamaan seksiä, niin se on kyllä turhanpäiväistä pelottelua.
Meillä eka vauva nielaisi lapsivettä ja syntyi aika huonossa hapessa..johtui aika lailla siitä et ensisynnyttäjänä otin epiduraalin, menetin ponnistustarpeen, enkä osannut ponnistaa..raukka parka oli pisteessä, vietiin heti pois saamaan happea ja oli viikon lääkekuurilla että keuhkot puhdistui..seuraava tuli ihan itsekseen melkein ponnistamatta ilman kivuliaita supistuksia ok yks tuli ????mulla kaks ihan erilaista kokemusta. Mutta lisään tähän että en ottanut enään ton ekan synnytyksen jälkeen muuta kuin ilokaasua, kolme olen synnyttänyt
Miten lapsiveden nielaisu liittyy mitenkään epiduraaliin? Juuri yhden tutun lapsi nielaisi lapsivettä ja ihan luomu synnytys.
Jospa se puudte vain “häiritsi luontaista vaistoa” ponnistaa lapsi tehokkaasti ja nopeasti maailmaan. Pitkittynyt ponnistusvaihe kun voi olla raskas äidin lisäksi myös vauvalle. Jos vaikka sitä kommentissa haettiin?
Meillä myös kolme eri kokoista lasta, kolme erilaista synnytystä, mutta kaikki omalla tavallaan hienoja kokemuksia. Kolmen kokemuksen perusteella en osaisi yleistää synnytyksestä yhtään faktaa. Niin kummallisella voimalla ne toimivat.
Minulla ei ole ollut yhdestäkään sitä luontaista ponnistuksentarvetta. Ei viimeisestäkään, jossa ei ollut puudutuksia. Eikä muuten ekassakaan ollut enää ponnistusvaiheessa. Joten sitä ponnistuksentarvetta ei vain jostain syystä minulla ikinä ollut?
Niin vauva oli kerennyt kakkaamaan lapsiveteen, noissa voi olla kohtalokkaat seuraukset..pointtina se että ensisynnyttäjänä ei välttämättä osaa ponnistaa ilman mikään laista ponnistustarvetta..kyllä se siihen toi epiduraalipuudutus voi vaikuttaa. Tosi jotkuhan ilmeisesti osaa luonnostaan ton ponnistamisen ilman sen tuntemistakaan.. Ponnistamisen tarve tulee ilman noita puudutteita..
Ei tullut minulle neljännessäkään vaikka ei ollut puudutteta. Se oli mystistä.
Ensimmäinen synnytys meni jotenkin lempeästi, sain epiduraalin silloin kun sen tarvitsin ja sehän tepsi niin hyvin, että torkuin synnytyssalissa ja synnytys edistyi silti hyvää vauhtia. 7 h supistuksia, 10 min ponnistus ja poika oli maailmassa. Ilman tikkejä en selvinnyt, mikä tietysti teki istumisesta hankalaa pari viikkoa. Verta menetin sen verran, että ensimmäisen vuorokauden pyörtyilin oitis, jos yritin sängystä ylös. Mutta kaiken kaikkiaan hyvin meni.
Toinen poika olikin sitten mallia raamit kaulassa. Minulla vuosisadan flunssa ja voimat poissa, iso vauva vähän huonossa tarjonnassa, käynnistettiin kalvojen puhkaisulla, kätilö antoi oksitosiinia vaikka sitä ei olisi tarvinnut, joten helvetilliset kivut, joihin edes epiduraali ei auttanut. Kolmen tunnin rytinän jälkeen sydänäänten lasku, poika ulos imukupilla ja syntymäpisteet 4. Tikkejä, verenhukasta johtuva alhainen hemoglobiini ym, mutta kotiin päästiin kahden yön jälkeen. Eli kaksi hyvin erilaista kokemusta. Jos jälkimmäinen olisi sattunut ensimmäiseksi, meillä ei varmaan olisi toista lasta, oli se sen verran pelottavaa. Täydet pisteet Kätilöopiston ammattilaisille, jotka pitivät meidät hengissä.
Kyllä se hengissä pitäminen on se tärkein juttu. Sitten vasta kaikki muu.
Tässä tulevalle kaksossynnyttäjälle positiivinen kokemus 🙂 Synnytys käynnistyi viikolla 35 täysin yllättäen keskellä yötä, supistuksilla. 1,5h kellotin supistuksia vessassa, sitten päätin mennä kuumaan suihkuun. Siellä ne tihenivät melkein heti ja olivat jo aika kivuliaita, joten päätin herättää miehen. Sairaalaan omalla autolla, perillä olimme 3h supistelun jälkeen. Olin tällöin jo 9cm auki. Synnytyssalissa keskityin itse sietämään supistuksia, ihmiset hääri ympärillä ja hoiti kaiken muun. Synnytystä piti hetki jarrutella, jotta antibiootti ehti tippua. Ponnistusvaihe meni ihan hyvin, A-vauva syntyi. B-vauva tuli 8 min myöhemmin. Kokonaisuudessaan synnytys kesti 5h. Kaikenkaikkiaan postiivinen ja ihana kokemus, kaikki meni kyllä niin nopeasti etten pysynyt itse edes perässä 😀
Tämä kuulosti hyvältä. 🙂
Muistan kuulleeni ensimmäisen kohdalla nimenomaan niitä pelotteluja, onneksi olin jotenkin onnistunut päättämään, että ne menee vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos enkä osannut pelätä tai odottaa mitään. Käynnistettiin ballongilla pe aamuna 11.00, tunnin tuli tosi kipeitä supistuksia ja loppui kuin seinään. Illalla ballonki irtosi, 11 päästiin saliin ja kalvot puhkaistiin jonka jälkeen meni vedet, n. 2 h aivan järkyttäviä supistuksia jonka jälkeen sainkin epiduraalin. Nopeaa aukesin sen jälkeen , ponnistusvaihe kesti lähes tunnin mikä oli hirveän pitkä ja uuvuttava aika mutta kunnialla päästiin maaliin ja ponnistin vauvan ilman leikkaamisiq tms, 1pieni tikki laitettiin. 6h 51min kesti tuo synnytys salissa. Ja minulla se ponnistuksen tarve oli tosi kova, vaikka silläkin hetkellä epiduraali vaikutti. En sitten tiedä olisiko ponnistusvaihe ollut nopeampi ilman epiduraalia, mutta positiiviset fiilikset on jääneet ja toista odotan jo että mitenhän tällä kertaa ?
Itse en halua pelotella ketään synnyttäjää, sillä se on ihan turhaa. Synnytys kun voi mennä miten vain.
Toiveissa on, että jospa tämä toinen käynnistyisi jo itsestään
Nimenomaan, synnytyksiä ei voi ennustaa, joten pelottelu on täysin turhaa. Toivotaan, että seuraava synnytyksesi käynnistyisi itsekseen. Eipä siinä oikeastaan mitään muuta eroa ollut kuin se, että supistukset on säännöllisempiä, joten voimien kerääminen niiden välillä on helpompaa. (silloin kun käynnistyy itsekseen). Tsemppiä.
Minulla on takana 3 synnytystä. Neljäs pian edessä… omat kokemukseni ovat olleet moniin verrattuina helppoja ja minusta on hyvä, että kirjoitetaan myös ns. helpoista kokemuksista.. Olen kuitenkin huomannut, että erilaisia synnytyskokemuksia tulee luettua ja mitä enemmän äksöniä, sitä mieluummin niitä lukee. . Itselläni on siis 3 poikaa kaikki +-4kg 1.käynnistettiin, kun vedet meni ja supistukset eivät alkaneet. . Oksitosiinillä lähti supistelu käyntiin ja sitä kesti n. 8h vasta viimeiset tunnit olivat kipeitä. . Sain silloin epiduraalin, mutta ei se minusta paljon auttanut. .
Toinen käynnistyi supistelulla kotona ja en osannut ollenkaan kiirehtiä sairaalaan, koska odotin vain niitä kipeitä viimeisiä tunteja. Ehdin sairaalaan, matka 10min ja synnytin heti ovella 1min Ponnistuksen jälkeen reilu 4kg vauvan.. kolmas meni taas melkein kaksi viikkoa yli ja taas oli Oksitosiini se, jolla supistelu saatiin käyntiin. . Siihen asti olin vain ja käveleskelin portaikoissa ym. Ja toivoin että synnytys käynnistyisi kuten edellinen. . Tällä kertaa kesto vain pari tuntia että poika syntyi ilman kivunlievitystä. Taas viimeinen tunti oli se pahin, mutta kaava oli niin sama, että en osannut ollenkaan pelätä mahdollisia haasteita tai että synnytys pitkittyisi . ..siinä elää ikäänkuin kuplassa ja kaikki huomio kiinnittyy vain tilanteeseen… Olen osannut aina olla aika rentona täysin ilman ennakkoluuloja. Ehkä se on auttanut..
Tällä kertaa verta valui jälkikäteen niin paljon että sain cytoteciä tai jotain sellaista supistamaan kohtua. se oli aika kurjaa kun tärisin n. 40min peittojen ja kuumavesipullojen välissä..
Aina olen omin jaloin kävellyt salista ja ollut hyvävoimoisena jo seuraavana päivänä. .
Kannustan teitä siis kertomaan kokemuksistanne, niin hyvistä kuin vaikeista.. kaikenlaisia kokemuksia on mukava lueskella. 🙂 Ja voimia teille kaikille, joilla synnytykset eivät ole menneet toivotulla tavalla!
Kun on jo monta synnytystä takana, niin ehkä ne kamalimmat tarinat ei säikäytä enää samanlailla. Ensisynnyttäjä on kuitenkin täysin tietämätön siitä mitä tuleman pitää ja on varmasti enemmän altis pelottelulle. Tsemmpiä hei sinulle neljänteen rutistukseen. Ja ihanaa vauvan tuoksuista areka!
Hei, haluan myös osallistua keskusteluun. Minua on ikävä kyllä peloteltu ja joudun käymään pelkopolilla puhumassa. Minusta pelottelu on vähän ajattelematonta ja jopa pikkuisen itsekästä ensisynnyttäjien kohdalla, koska usein traumatisoitunut käsittelee omia pelkojaan ensisijaisesto, eikä tajua ajatella, että joillekin se voi aiheuttaa pelkoja. Ja pelot voi aiheuttaa sen että menee synnytykseen kauhusta kankeana ja synnytys sattuu vielä enemmän. Kätilö neuvoi tulemaan synnytykseen mahdollisimman rentoutuneena ja jo etukäteen rentoutumista harjoitelleena.
Pahinta oli kun babyshowereissa yksi äiti alkoi kertomaan veteraanijuttujaan. Kun ei voi tietää miten synnytys menee.
Kiitos siis helpoista synnytystarinoista!
Juuri näin. Ilman suuria ennakko-odotuksia kun menee, niin pärjää varmasti parhaiten. Kuitenkaan monia asioita synnytyksessä ei voi ennakoida, niin jännittäminen on turhaa. Luottaa itseensä ja kehoonsa, niin silloin on parhaiten valmistautunut.
Hyvä, kun synnytyksistä puhutaan ees jossain positiivisestikin. Annetaan myös niiden tarinoiden kuulua! Koska suurin osa menee ihan hyvin ja pelosta ei ole hyötyä, kun menee synnytykseen. Parempi olisi olla rentona ja rauhallisena. Itselläni se auttoi tietenkään ei olisi auttanut jos jotain vakavaa olisi tapahtunut mut normisynnytyksessä minun kohdalla oli hyvä juttu rentous!! Vaikka olin joutunut käymään pelkopolillakkin kauhutarinoiden takia.. Ja tämä synnytysväkivallasta puhuminen on kamalaa. Ymmärrän tuskat ja virheitä sattuu ja ne on sillon hoitovirheitä. Voiko vauvan parhaaksi tehtäviä toimenpiteitä kutsua väkivallaksi todella? Jotenkin harmittaa kätilöiden puolesta. Iha varmasti on osalla heistä opittavaa synnyttäjän kohtaamisessakin, mutta ei he tahallaan väkivaltaa tee.
Itse toivon, että minulle olisi kerrottu rehellisesti ennen ensisynnytystä, että todennäköisesti kivut ovat yhtä helvettiä. Kuuntelin juttuja vesisynnytyksistä, hengittelystä ja omaan kehoon luottamisesta, menin synnytykseen avoimin mielin ja kivut sitten iskivätkin heti 1 cm lähtien melko tajunnanräjäyttävinä. Jouduin silti odottamaan epiduraalia vielä 8h, käsityskyvyn ylittävästä kiputraumasta toipuminen kesti 5v (vasta sen jälkeen kykenin harkitsemaan toista lasta), ja päällimmäiseksi tunteeksi synnytyksestä jäi häpeä ja epäonnistuminen, kun oma synnytys ei ollutkaan sellainen, joista olin etukäteen kuullut.
Vielä lisäys edelliseen kommenttiini: jälkeenpäin tietysti tajusin, että synnytykseni oli ollut aivan tavallinen, eikä syytä häpeän ja epäonnistumisen kokemukseen ollut – mutta omassa mielessäni synnytys peilautui etukäteen kuulemiini “positiivisiin” synnytyskokemuksiin ja niihin nähden jotenkin vääränlaisena, koska todellisuus minun kohdallani olikin niin hirveää. Tosiaan kannattaa siis kuunnella synnytyskokemuksia etukäteen laidasta laitaan, kauheasta ihanaan (tai ei ollenkaan), koska ei voi tietää mitä omalle kohdalle sattuu. Nyt toiseen synnytykseen valmistautuessami on pelkopolilla käynti auttanut, luotan siihen että tällä kertaa myös kipua hoidetaan (olen iloinen myös synnytysväkivaltakeskustelusta), ja mieluummin luen näitä helppoja kokemuksia (kiitos!) – koska tiedän jo tarpeeksi siitä toisesta puolesta.
Itse taas olen todella iloinen siitä, että ensimmäisessä synnytyksessä meni kaikki niin ns ”pieleen” sillä en olisi koskaan uskaltanut 22v ensisynnyttyjänä synnyttää ilman kivunlievitystä, jos ei olisi ollut pakko, koska kyllä minua oli peloteltu että synnyttäminen on ihan kamalaa kaikin puolin. Olisi ollut kiva jos joku kertonut että myös ensisynnytys voi olla nopea ja helppo; siksi mielelläni kerronkin omasta kokemuksestani. Jouduin siis yllättäen synnyttämään yksin, koska lapsen isä oli vatsataudissa eikä hän saanut tulla sairaalaan. Lapsi syntyi melkein autoon kun minua pidettiin ”hätäisenä ensisynnyttäjänä” ja sanottiin etten ensisynnyttäjänä saa vielä tulla sairaalaan, vaan 12 h pitää olla kotona lapsiveden menosta.. Lopputuloksena lähdin kuitenkin sairaalaan, jossa onneksi sain toisen kätilön ja olinkin jo 9 cm auki ja suoraan saliin ponnistamaan ilman kivunlievityksiä (kerkisin olla 25 minuuttia sairaalassa josta ponnistus 7 min). Ponnistus oli helppo, koska luonnollinen ponnistustarve oli kova ja tunsin oman kropan toiminnan täydellisesti. Kätilö vielä ihanasti järkkäsi perhehuoneen vaikka olin yksin ja sanoi että ”tämä synnyttäjä on sen kyllä ansainnut”. (Isä tuli seuraavana päivänä loppupäiviksi toki sinne) Lapsiveden menosta lapsen syntymään meni siis yhteensä vain 2,5 h aikaa, supistukset kipeinä alkoi vasta arviolta jossain 8 cm kohdilla lapsiveden tyhjennyttyä kokonaan. Kipujen kanssa pärjäsin luomuna ja olisi ollut harmi jos epiduraalin olisin ottanut automaattisesti muiden puheiden vuoksi, minulle se olisi ollut tarpeeton joten onneksi näin kävi 🙂 synnytyksen jälkeen lapsi oli tosi virkeä ja itse olisin voinut vaikka suoraan kävellä kotiin. Joten muistutuksena (myös ammattilaisille) jokainen synnytys on omanlaisensa, ensisynnytyksetkin voi olla nopeita ja helppoja, ja kannattaa keskittyä kuuntelemaan omaa kroppaa muiden puheista huolimatta, itse tiedät parhaiten mihin pystyt ja mihin et. Helpot ja nopeat synnytykset ja hyvät synnytysmuistot on myös mahdollisia vaikka kaikki ei menisikään niinkuin suunniteltu!
Kolme poikaa, kolme helppoa synnytystä takana. Esikoista odottaessa luin kaikki kauhutarinat, jotta tiesin, mihin pahimmillaan olin sitoutumassa, se oikeasti helpotti pelkoa.
Minä olen onnekseni päässyt todella helpolla synnytyksissäni, ja olen siitä kiitollinen. Minulle on ollut synnytyksissä tärkeää se, että saan oman tilan ja rauhan, eikä siinä olla häärimässä ja sörkkimässä turhaan. Näin on myös käynyt.
Kerran olen mennyt sanomaan pelokkaalle ensisynnyttäjälle, että kyllä se hyvin menee. Ei mennyt hänellä. Vieläkin omatunto kirpaisee, kun ajattelen asiaa. En oikein tiedä, mitä tuossa tilanteessa pitäisi toiselle sanoa.