Kaupallinen yhteistyö SOS-Lapsikylä
Minustako vielä äidiksi yhdelle lapselle? Olen kirjoittanut siitä useastikin, että meidän “vauvakiintiömme” on nyt täynnä. Meillä on ollut neljä äärimmäisen helppoa ja hyvin nukkuvaa vauvaa ja missään nimessä emme haaveile uusista vauvoista meille. Ollien synnyttyä se tunne oli todella vahva, että enää en halua olla raskaana.
MUTTA on yksi sellainen asia, mitä olemme miettineet jo pitkään: sijaisvanhemmuus.
Jo ennen ensimmäistäkään lasta olin miettinyt, että haluaisin adoptoida joskus lapsen. Ajatus nousi vahvemmin pinnalle silloin, kun sain keskenmenon ennen esikoistani Ossiania ja jäin tyhjän sylin kanssa aika pitkäksikin aikaa. Työkuviot siirsivät vauvahaaveitani. Jouduin miettimään väkisinkin sitä vaihtoehtoa, että en välttämättä saa koskaan biologisia lapsia. Ajatus adpotiolapsista on tuntunut aina hyvin luonnolliselta vaihtoehdolta, olenhan minäkin isäni adoptoima, vaikka biologisen äitini kanssa olenkin aina elänyt. Olen nähnyt sen, että “vieraan” lapsen ja aikuisen suhde voi kehittyä aivan yhtä läheiseksi kuin biologistenkin.
Sijaisvanhemmuus ei ole missään nimessä sama asia kuin adoptio, mutta omalla kohdallani olin autuaan tietämätön koko sijaisvanhemmuudesta vielä tuossa vaiheessa elämääni ja tästä syystä pohdin vaihtoehtona vain adoptiota. Neljä poikaamme saimme helposti aluilleen ja adoption hankaluus ja kalleus veivät ajatukseni pikkuhiljaa kokonaan pois siitä vaihtoehdosta. Jostain syystä kuitenkin elämääni alkoi tupsahtelemaan kuopukseni Ollien raskausaikana sijaisvanhempia ja sijoitettuja lapsia. Se tuntui hassulta, että olin ollut tietämätön koko sijaisvanhemmuus vaihtoehdosta siihen asti. Tutustuin aivan uuteen maailmaan, mistä en ollut koskaan aikaisemmin ollut tietoinen ja huomasin haastattelevani kaikkia osapuolia aina suurella innolla ja oppivani koko ajan lisää asiasta.
Meistäkö sijaisvanhempia, minustako vielä äidiksi kerran?
Sijaisvanhemmuus alkoi kiinnostamaan minua kovasti. Tuntui mielettömän tärkeältä ajatukselta antaa koti lapselle/lapsille jolla ei sellaista ole. Minä olen haaveillut aina isosta perheestä, 5 tai 6 lasta talossa tuntuisi minusta aivan mahtavalta jutulta ja olisi hienoa tulla vielä äidiksi kerran. Pekka on lämmennyt tähän koko ajatukseen paljon hitaammin kuin minä ja ajatusta onkin pyöritelty enemmän tai vähemmän jo kohta 5 vuotta.
Olemme saaneet jo vihreää valoa koulutukseen osallistumiseen, mutta emme ole sinne vielä lähteneet. Tässä on ensin hoidettava asunto asiat kuntoon ja sen jälkeen mietittävä asiaa rauhassa ja hartaasti. Uusi yritykseni myös hidasti ajatustyön etenemistä ja riippuen paljon myös näistä työkuvioistani, saa nähdä koska sijaisvanhemmaksi ryhtyminen olisi edes mahdollista. Voi olla, että päädymme lopulta siihen, että emme lähde sijaisvanhemmuuten, voi myös yhtä todennäköisesti käydä niin, että lähdemme. Se jää nähtäväksi…
SOS-Lapsikylä
Vielä emme ole päättäneet mitä kautta sijaisvanhemmuuten lähtisimme, joten olemme jutelleet useiden eri järjestöjen sekä sijaisvanhempien kanssa, ihan vain saadaksemme mahdollisimman paljon tietoa aiheesta. SOS-Lapsikylän kanssa pääsin nyt ensimmäisen kerran tekemisiin tämän yhteistyön kautta ja sainkin roppakaupalla tärkeää ja arvokasta tietoa taas mukaan matkalleni kohti tuntematonta.
Lue myös: Poikien Äitiys muuttaa naista
SOS-Lapsikylän aluejohtaja Sointu Möller lohkaisi aikaansa minulle ja sain jutella hänen kanssaan pitkän puhelun. Opin paljon uuttakin, sellaista mitä en ollut oman “tutkintani” aikana vielä kuullut. SOS-Lapsikylän sijaisvanhemmuus mahdollisuudet olivat hyvin laajat. SOS-Lapsikylä tarjoaa joustavia vaihtoehtoja toimia sijaisvanhempana. Sijaisvanhempana voi toimia yksin tai pariskuntana, SOS-Lapsikylässä tai omassa kotonaan. Työtä voi tehdä toimeksiantosopimussuhteessa tai työsuhteessa.
Meitä kiinnostaisi nimenomaan sijaisvanhempina toimiminen omassa kodissamme, saada tänne meidän arkeen rakastettavia lapsia lisää. SOS-Lapsikylän idea on silti aivan mahtava.
Samalla asuinalueella asuu paljon muitakin sijaisperheitä, jolloin vertaistuki löytyy naapurista ja alueelta löytyy myös perhetapaamisasuntoja, joissa biologiset vanhemmat voivat käydä tapaamassa lapsiaan esimerkiksi kerran kuukaudessa. SOS-Lapsiperheen ammattilaisten tuki on myös samassa kylässä. Tällainen vaihtoehto sopii hyvin esimerkiksi sellaisille perheille, joilla on liian pieni asunto sijoittaa lapsia omaan kotiinsa.
Me emme ole vielä edenneet koulutukseen asti, mutta jos sen aika joskus koittaa, niin odotan sitä innolla. Koulutuksessa käsitellään juuri niitä asioita, jotka minua eniten askarruttaa tässä sijaisvanhemmaksi ryhtymisessä. Miten kestää ja tukea lasta mahdollisen ikävän kanssa biologisia vanhempiaan kohtaan tai vastakohtana lapsen haluttomuus lähteä vierailulle biologisille vanhemmilleen? Miten selvitä siitä kun lapseen rakastuu ja hän saattaa lähteä takaisin biologisille vanhemmilleen pysyvästi asumaan. Miten siitä selviää? Miten omat biologiset lapseni käsittelevät sen menetyksen, kun heidän rakkaat sisarukset mahdollisesti lähtevät?
Pelkoa, huolta ja ikävää… niitä tunteita kokee sijoitettu lapsikin. Sijaisvanhemman tehtävä on kannatella lapsen tunteita, ja tärkeässä koulutuksessa pureudutaan juuri siihen, että miten ne omat tunteet saa pidettyä hallussa koko prosessin ajan, samalla tukien lasta hänen tunteissaan. Onneksi sijaisvanhemmat saavat myös koko prosessin ajan tukea ja apuja sijaisvanhemmuuteeen. SOS-Lapsikylä panostaa avoimuuteen sekä asioiden hyvään perusteluun.
Mitä me voisimme antaa lapselle/lapsille?
Olen miettinyt paljon, että mitä nimenomaan ME voisimme tarjota sijoitetuille lapsille. Voisimme tarjota tavallisen perheen, tavallisine menoineen. Voisimme tarjota iloiset ja eloisat veljet. Voisimme tarjota syliä ja rakkautta. Voisimme tarjota retkiä, matkoja ja tylsää arkea. Voisimme tarjota perinteisen joulun, ihanan kesäloman ja tavallisen arjen. Ja nämä ovat varmasti niitä asioita joita sijoitettu lapsi tarvitseekin.
Lue myös: Jos pojallani ei olisi veljeä
Sijaisvanhemmaksi ryhtyminen pitää miettiä silti tarkasti, vaikka me olemme pähkäilleet tätä jo hirmu pitkään, emme siltikään ole asiasta vielä varmoja. Olisi mahtavaa kuulla teiltä muilta sijaisvanhemmilta kertomuksia miten olette sijaisvanhemmiksi ryhtyneet ja millaista se on ollut? Nämä kertomukset auttavat minua ja varmasti montaa muutakin sijaisvanhemmuutta harkitsevaa tekemään sen päätöksen, että onko sijaisvanhemmuus jotain sellaista johon voisi lähteä mukaan ja tulisiko vielä äidiksi yhdelle?
Moikka.
Mä oon toiminut perhehoitajana omalle sisarelleni kun hän ei voinut asua vanhempiensa kanssa. Se oli haastava asetelma vaikka tunsimmekin entuudestaan sijoitetun lapsen kanssa. Roolien omaksuminen oli haastavaa. Arki samoin. Kukaan ei ilman syytä sijoitukseen joudu.
Mutta se oli myös palkitsevaa. Harvoin mutta silti. Ne hetket oli kultaakin kalliimpia.
Yhteistyö eri tahojen kanssa (lasten ja nuorten psyk. poli, nuorisotyö, tukihenkilö, sosiaalitoimi, neurologi, koulun väki, sijoituksesta vastaava henkilö,minen monta tahoa kenen kanssa palaveerata säännöllisesti. Kalenteri oli täynnä merkintöjä ja tapaamisia. Yleensä nuori itse ei ollut halukas osallistumaan joten se oli aina vääntämistä,mutta niistäkin selvittiin.
Tällä hetkellä elän jo aivan toisenlaista arkea kotona mieheni ja pienen lapseni kanssa. Sisareni on muuttanut jo omilleen.
Vaikeinta ehdottomasti oli kun sisareni ei pystynyt asumaan luonani siihen asti kuten toivoin. Olin ajatellut että hän menisi peruskoulun jälkeen toisen asteen kouluun ja opiskelisi ammatin ja muuttaisi sitten luotani. Tyttö päätti toisin ja haastavuutensa takia joutui muuttamaan nuorisokotiin vielä ennen täysi-ikäistymistään eikä ole sittemmin juuri koulussa käynyt. Se harmittaa kovasti.
Tällä hetkellä omissa haaveissani olisi ottaa lyhytaikaiseen sijoitetukseen meille lapsi kehitysvammapuolelta. Työskentelen autisminkirjon asiakkaiden parissa joten tämä ei olisi aivan uusi juttu. Toki erona että lapsi olisi luonamme ja eläisi sitä tavallista arkea.
Miehen lämmittelyyn kuluu aikaa 😀
Suosittelen lämpimästi teille kyllä sijaisvanhemmuutta. Uskon että teillä olisi siihen erittäin hyvät rahkeet <3
-P-
Kiitos tästä. ???? kiinnostava tarina. On hurjaa kuinka laidasta laitaan ajatukset ovat tämän ajatuksen kanssa seilanneet. Välilä, ei missään nimessä, välillä, tottakai! Mutta se varmasti kuuluu asiaan.
Hyvä kirjoitus! En ole koskaan kovin pitkälle miettinyt aihetta, hieman vain leikitellyt ajatuksella sijaisvanhemmuudesta. Kuitenkin, tämä tekstisi laittoi ajattelemaan asiaa, ihan tosissaan. Mitä jos sittenkin lähtisi mukaan hommaan, tarjoaisi kodin sitä tarvitsevalle lapselle.. tästä seurannee nyt ankaraa pohdintaa aiheen tiimoilta, ja keskustelua miehen kanssa ajatuksesta.
Mahtavaa!!! Tulethan sitten kertomaan jos innostutte? Voit myös vaihtaa kanssani ajatuksia jonna@poikienaidit.fi
Sijaisvanhemmuus saattoi nuorempana olla minulle vaihtoehto, mutta kun olen työni puolesta asiaan tutustunut enemmän, en valitettavasti voisi kuvitella ryhtyväni siihen näin perheellisenä. Kuten jo ylempänä kommentissa todettiin, lapset eivät joudu sijoitukseen syyttä suotta eikä kevyin perustein. Taustat ovat poikkeuksetta tosi, tosi rankat ja reagointi maailmaan myös kovin erilainen kuin “tavallisella” lapsella.
Oma vaihtoehtoni voisi olla tukiperhetoiminta, jossa voisin olla keventämässä jonkun vanhemman taakkaa. Voisin myös tarjota syliäni ja kotiani lastensuojelun nopeisiin sijoituksiin.
Tukiperhetoimintaakin olemme miettineet, mutta se ei tunnu meidän jutultamme. En tiedä miksi, mutta ehkä haluaisin luoda sijoitettuihin lapsiin todella läheisen suhteen.
Samaa olen joskus myös mielessäni pyöritellyt. Tällä viisaudella olen tyytyväinen, että osaltamme asia jäi sikseen. Sijaisvanhemmuus kun on koko perheen juttu. Niin hyvässä kun pahassa. Sijoitetut lapset ovat usein kokeneet hyvin paljon ja “vaurioituneet” monella tavoin. Näin ollen usein koko päivärytmi on oltava hyvinkin samanlaista päivästä toiseen ,jotta lapset saavan turvallisuuden ja pysyvyyden tunteensa takaisin. Tässä kohtaa perheen rooli on niin suuressa osassa, että en halunnut omiltani viedä sitä tavallista lapsuuden arkea. Palkitsee varmasti kyllä vuosien saatossa, ja ihailen ihmisiä jotka siihen pystyvät. Läheltä seuranneena vain koen, että on usein äärimmäisen vaativa työ jos itsellä on lapsia.
Kyllä, ihan aiheellisia ajatuksia ja näitä täällä meilläkin pyöritellään päivästä toiseen. Toisaalta elämämme on jo niin helppoa… olemme käyneet aika raskaan taipaleen adhd poikamme kanssa päästäksemme tähän pisteeseen ja alkaisiko se sama, tai ehkä pahempikin rumba sitten taas alusta. Miten perheemme muut lapset sen jaksaisivat? Vitsi kun oisi joku kristallipallo mikä näyttäisi miten se meillä menisi.
Hei!
Kannattaa harkita todella huolella ja pitää mielessä ne omat lapset myös.Sijaisperhettä tarvitsevat lapset eivät ole huvikseen hakemassa uutta kotia.Takana on todennäköisesti kaikkea mahdollista aasta ööhön.Sellaisia asioita ja ongelmia esimerkiksi,joista et ole joutunut omien lastesi kanssa vielä puhumaan.Osa sjaislapsista on väkivaltaisia,ja tuhoamisvimma voi kohdistua ihan mihin vaan.
Tiedän tämän (ja enemmänkin) koska omat vanhempani ottivat meille 2 vuotiaan sosiaalityöntekijöitten mukaan helpon lapsen.Helppo lapsi oli kaikkea muuta kuin helppo.Kaikki,mitä voi vaan kuvitella ja paljon enemmän tapahtui.Lapsi oli lyhyen elämänsä aikana kokenut asioita jotka eivät koskaan jättäneet häntä rauhaan.Valitettavasti kaikesta avusta huolimatta tämä nuori aikuinen asuu tällä hetkellä kadulla ja on huumeidenkäyttäjä.
Vanhempani olivat myös tukiperhe.Eräänä iltana tullessaan tuomaan meille sovitusti 5v tyttöä,päätti lapsen äiti äkkiä jättää myös muutaman kuukauden ikäisen vauvan meille.Siinäpä sitä sitten oltiinkin jännän äärellä.viikonloppu edessä,sylissä likainen,nälkää itkevä vauva ilman mitään varusteita.
Toki nämä kaikki ovat olleet rikastuttavia kokemuksia mutta itse olen tehnyt päätöksen olla ottamatta koskaan sijaislapsia.
Jokainen tekee päätöksensä itse,enkä halua pelotella vaan todeta, että mikä tahansa on mahdollista jos alkaa sijaisvanhemmaksi.
Tsemppejä!
Nämäkin tarinat ovat tärkeitä! Ilman muuta kaikenlaiset tarinat! Tämä on myös yksi askarruttava asia, että sattuuko omalle kohdalle sitten juuri se “hankalin” lapsi jonka kanssa koko elämä menee mullin mallin. Kun ei näitä voi tietää etukäteen mitenkään. Ja aika hurjaa, että noinkin pienenä sijoitettu tyttö on oireillut niin vahvasti 🙁 todella surullista.
Valitettavasti tyttö oli ehtinyt kokea lyhyen elämänsä aikana ihan liikaa.lisäksi yhteistyö sosiaalityöntekijöitten ja lastenkodin henkilökunnan kanssa ei toiminut,joten heillä ei ollut todellista tietoa tytön vaikeuksista.
Se on hurjaa kuinka suuri merkitys sosiaalityöntekijöilläkin on sijoituksen onnistumisen kannalta. Se tässä niin pelottaakin, että menisikö meillä kaikki hyvin vai oltaisiinko me juuri ne joilla koko homma menisi mönkään? Silloin kärsii tietysti lapsi etunenässä jos sijoitus ei onnistu. 🙁 (Olisipa kristallipallo)
Miettisin asiaa todella tarkasti. Itse sijais-siskona ja sijais-tätinä voin sanoa, ettei sijaislapsi koskaan ole sinun, päin vastoin nykypäivän lainsäädäntö antaa bio-suvulle paljon oikeuksia päättää lapsen elämästä. Voi olla, että lapsi ei saa lupaa matkustaa, ei osallistua perheen yhteisiin harrastuksiin, biovanhemmat päättävät sairaanhoidollisista ratkaisuista, rokotusluvista jne.
Sijaisvanhemmilla on äärettömän korkea vaitiolovelvollisuus ja jo lapsenkin näkökulman huomioiden he harvoin puhuvat kuinka rankkaa ja monilta osin vaikeaa työ on. Hyvässä lykyssä sijaisvanhempi istuu lapsen mukana 2x viikossa 2h tapaamisissa bio-vanhempien kanssa jossain kaupungin valvotussa tapaamispaikassa.
Seurattuani teidän elämää, sekä sijaisperheiden elämää “oikeasti läheltä” voin sanoa ettei elämänne tule millään osa-alueella jatkumaan kuin ennen, toisaalta sen voi ottaa positiivisuutena jos muutosta hakee 😉 99% sijaislapsista on kuitenkin erityistarpeellisia, jo yksin “äitien ja isien jakaminen” on psyykkeelle raskasta. Harvoin lapsi on saanut elämälle hyviä lähtökohtia vrt. esimerkiksi varhaisen vuorovaikutuksen meekitystä. Saati että 5 vuoden biovanhempien tapaamattomuuden jälkeen he voivat saada asioitaan kuntoon ja lapsi aloittaa esimerkiksi viikonloppujen vieton bioperheessä. Pahinta on kun vuosien (5, 10, 15 vuotta) jälkeen luovutat rakkaimpasi päihdekuntoutujavanhemmille kaupungin vuokra-asuntoon eikä sinulla ole enää mitään oikeutta pitää yhteyttä lapseen. Se on tämänhetkisen lain suurin puute, ettei siinä suojella lasta.
Tsemppiä pohdintaan! Kurssilta saa varmasti paljon ajateltavaa ja mitäänhän ei tarvitse ratkaista kuin vasta h-hetkellä kun lasta tarjotaan. Kurssilla todennäköisesti sijaisvanhemmilla on mahdollisuus myös kertoa siitä nurjasta puolesta, josta muuten ei voi vaitiolovelvollisuuden vuoksi puhua.
Raikasta kevättä teille 😉
-toinen äiti
Tämä oli oikein avaava kannanotto, kiitos tuhannesti. Olen miettinyt paljon tuota matkustamista esimerkiksi, ja muistaakseni kysyinkin sitä yhdeltä toiselta järjestöltä, että voiko sijoitettu lapsi matkustella meidän kanssamme normaalisti? Vastaus oli jotenkin epämääräinen, “miksi siihen ei lupaa annettaisi?”. Mutta nyt tuon tekstisi jälkeen huolestuin todella siitä, että eikö sijoitettu lapsi pääse muun perheen kanssa lomailemaan ulkomaille jos haluamme? Tai voiko käydä jopa niin, että sitten kukaan ei voi matkustaa ulkomaille koska lupaa sijoitetulle lapselle ei anneta. Ei kiva. Matkustaminen on meidän perheelle yksi henkireikä ja sitä emme missään nimessä voi ikinä lopettaa. Eli tämä jo yksin kaataisi koko tämän ajatuksen sijaisvanhemmuudesta.
Rokotusasiakin tuli yllätyksenä, sillä jos sijoitettua lasta ei esimerkiksi rokotettaisi, niin hän saattaisi aiheuttaa vaaran myös rokotetuille lapsilleni. Ei kiva sekään. Tuntuu hullulta, että biologinen vanhempi, joka ei ole lapsen kanssa todennäköisesti juurikaan edes tekemisissä, päättää noin isoja asioita. Ja nuo harrastukset… aika kamala ajatus, että nekin voitaisiin siltä lapsi rukalta kieltää. 🙁 Tässä oli paljon pohdittavaa…
Viimekädessä sosiaalityöntekijä tekee lasta koskevat päätökset. Usein esimerkiksi matkustuslupa myönnetään sosiaalityöntekijän toimesta, koska lapsi joutuisi perheessä eriarvoiseen asemaan jos jäisi perheen yhteisistä hetkistä ulkopuolelle. Päätöksissä puntaroidaan lapsen etu.
No tämä kuulostaa järkevältä! Toivottavasti samaa noudatetaan myös harrastuksissa ym, sillä olisihan se nyt epäreilua, että biolapset harrastaisivat ja sijoitetut eivät saisi harrastaa.
Ehdottomasti koskee! Harrastuksiin osallistuminen on käsittääkseni sellaisia arjen puuhia, joissa sijaisvanhemmat tekevät päätökset lapsen kanssa – aivan kuten biologistenkin lasten; yhtä kiinnostaa harrastaa urheilua, toista ei jne.
Hyvä juttu! 🙂
“Pahinta on kun vuosien (5, 10, 15 vuotta) jälkeen luovutat rakkaimpasi päihdekuntoutujavanhemmille kaupungin vuokra-asuntoon eikä sinulla ole enää mitään oikeutta pitää yhteyttä lapseen. Se on tämänhetkisen lain suurin puute, ettei siinä suojella lasta.”
Minä harvemmin olen kuullut, että sijaisvanhempi olisi halukas pitämään yhteyttä lapseen sen jälkeen, kun lapsi ei enää heillä ole sijoitettuna. En puhu kaikkien puolesta, mutta tämä on se, mitä itse olen nähnyt ja kuullut.
Itse lähdin tälle tielle omien lasten ollessa pieniä. Jäin ensin yksinhuoltajaksi ja halusin voida hoitaa itse omat lapseni, jotta eivät menettäisi toistakin arkivanhempaansa päiväkodin haukatessa valtaosan hereilläoloajasta. Toki meilläkin omat haasteemme on jo lasten ikäkausi-temppuilujenkin vuoksi, mutta kaikenkaikkiaan arkemme on hyvin sujuvaa ja mutkatonta. Joiltain keskusteluiden aihepiireiltä toki olisin biologisia lapsiani vielä säästellyt, mutta asioita on läpikäyty ja sanoitettu niin paljon, että en usko niiden kehitystä haittaavan. Toinen biologisistani oli sijoituksen alkaessa niin pieni, ettei muista aikaa, jolloin meitä olisi ollut vähemmän. Lapset tulevat erinomaisen hyvin toimeen keskenään – osaavat riidellä, ärsyttää, nauraa, pelailla ja vaipua mielikuvitusleikkeihinsä aivan siinä missä biologinenkin lapsikatras.
Jotkut lapset istuvat perheeseen paremin kuin toiset. Jotkut lapset käyttäytyvät hankalasti, jotkut helposti. Jotkut biologiset vanhemmat hyväksyvät tilanteen ja ovat “helppoja”, joidenkin ollessa hyvin hanakasti “hankalia”. Ihmisistä ei koskaan etukäteen tiedä sen enempää kuin ihmissuhteistakaan. Kun on halua ja rakkautta, niin kyllä pitkälle pääsee!
Tämähän siinä onkin niin pelottavaa, kun voi mennä kaikki todella hyvin, tai todella huonosti. Niinhän se on tietysti ihan kenen tahansa lapsen kanssa (myös bilologisten), koskaan ei tiedä miten yhteiselo menee.
Hei! Suosittelen koulutukseen lähtemistä. Sen aikana on hyvä pohtia oman perheen ratkaisuja, eikä se sido vielä mihinkään. Rohkeutta!
T. Pride-kouluttaja
Kiitos, kyllä minä uskon, että me ainakin sinne menemme!
Kannattaa muistaa myös epävirallinen tukiperheenä toimiminen. Meillä ja yllättävän usealla ystävällämme on kokemusta siitä. Turvallisiin lapsiperheisiin vain tuppaa ilmestymään lisää lapsia. Ne tulevat yleensä omien lapsien kavereina, kun heidän omassa kodissaan on rankkaa tai sieltä ei löydy turvallista läsnäolevaa aikuista. Nämä lapset voivat käydä kotonaan nukkumassa tai muuttavat asumaan vuosiksi kotiisi. Meidän kokemuksen mukaan epävirallisuudesta ei ole mitään haittaa. Sairaala-asiat ja yleensä muutkin onnistuu vallan mainiosti. Tokikaan mitään tukea et toimintaan saa, mutta kukaan ei tule kieltämään toisen lapsesta huolehtimista. Jos koti on lämmin ja vanhemmat lapsirakkaita, löytävät kulmakunnan tarvitsevat lapset kummasti luotasi turvapaikan.
Tämä on totta! Ja niinhän siinä usein käykin, että jos kotona on jotenkin huonot oltavat, niin lapsi ikään kuin ajautuu muiden välittävien aikuisten seuraan. Omassa lapsuudessani olen nähnyt tällaisiakin tilanteita.
Jos haluaa helpon elämän eikä millään muotoa sotkea omaa sujuvaa arkea, eikä ole valmistautunut muutoksiin – ei kannata ryhtyä sijaisperheeksi. Lapset jotka sijoitetaan oirehtivat tavalla tai toisella ennemmin tai myöhemmin. Heidän elämän alkunsa kun ei ole ollut helppoa. Mieti miltä tuntuu joutua “hylätyksi” ja täysin tuntemattomien perheeseen opettelemaan erilaista arkea mihin on “tottunut”. Valitettava totuus on tämä.
Niinpä, nämä on vaikeita asioita. Olen nähnyt todella onnistuneita sijoituksia ja sitten kuullut näitä ei niin onnistuneita. Jotenkin tuntuu, että oma arkemme on koko ajan helpottunut kauheast, pojat kasvavat ja elämä on helppoa. Toisaalta tarvitseeko sen olla helppoa? Onko helppo yhtä kuin tylsää? Näitä asioita pohdin.
Oon ymmärtänyt, että esim. passin saamiseen, pankkitilin avaamiseen jne tarvitsee biovanhempien luvan. Eli vaikka olisi sossun lupa matkustaa, niin passi silti tarvitaan. Nekin kun vaan sen 5v nykyään voimassa, että suht usein se nimikirjoitusten metsästäminen esissä..
Niin, se on kyllä huono juttu. Ihan siis lapsen itsensäkin kannalta. Miltä tuntuisi jos muu perhe matkusaa ja itse joutuu jäämään kyydistä kun ei saa passia. 🙁