Meille kaikille tulee elämässä haavoja ja kolhuja, pienempiä ja suurempia. Joistakin jää jälkiä käytökseemme, koteloituvat ikäänkuin meihin. Mikä sitten on kenellekin se haavoista syvin, sen voi jokainen tietää vain itse. Läheisen kuolema, työttömäksi jääminen, avioero, väkivalta, pitkään jatkuva paine- stressitila, kiusatuksi tuleminen..
Elämässä sattuu ja tapahtuu paljon ja kaikessa raadollisuudessaankin, se on juuri sitä elämää.
Joskus lähellämmekin tapahtuu asioita joita emme huomaa tai joilta suljemme silmämme. Oma kipu ja paha olo vanhempana voi olla niin suurta, ettei näe lapsensa huolta oman vanhempansa voinnista, tai lapsen tarpeet muuten jäävät piiloon, tunnistamattomaksi. Puoliso voi tuntea itsensä niin loukatuksi ja haavoitetuksi ettei kykene tai jaksa toista osapuolta ymmärtää. Ei voi asettua toisen saappaisiin, ellei itsekään ymmärrä omien tunteidensa alkuperää.
Ikävä kyllä, joskus pahanolon tapaturmaketju voi jatkua monta sukupolvea toiselle.
Lue myös: Mieheni on onnellisempi kuin minä
Tärkein hoidettava on kodin sisin; perhe
Liian monessa kodissa vallitsee hätä ja paha olo. Oma koti ei välttämättä olekaan perheenjäsenille se lepo ja turvapaikka. Kodin seinien sisäpuolella voi asua joukko ihmisiä jotka eivät todellisuudessa tunne toisiaan. Ikäviä kertoo nekin tilastot, joissa lasten ja nuorten psykiatrisen hoidon tarpeen taustalla löytyy vanhemmat, jotka ovat aivan kuutamolla mitä omalle jälkikasvulle kuuluu.
Alkoholinkäyttö, salaa tai vähemmän salaa. Väkivallan pelon alla eläminen, “nyrkin ja hellan välissä” oleminen. Ilmaa puhdistavat riidat? (Onko sellaisia riitoja oikeasti olemassakaan? ) Mököttäminen, painostaminen, marttyyrikohtaukset, pettäminen, valehtelu, lista on pitkä. Joskus kodin ilmapiirin yllä leijuu musta, hiljainen raskas möykky, joka sairastuttaa olemassa olollaan.
Olen kuullut tätä selittämätöntä tunnetta kuvattavan hiljaiseksi perkeleeksi, niin raskas se tunne siitä ilmapiiristä on. Kodin seinien sisäpuolelle voi siis valitettavasti mahtua monenlaista ja kodin ilmapiirin voi vaistota jo heti ovelta, niin hyvässä kuin pahassa. Korttitaloja joissa hoidetaan pelkästään ulkoisia, näkyviä pintoja, käy sääliksi. Tärkein hoidettava lienee kuitenkin kodin sisin, perhe. Eikä niiden hoitotoimenpiteet mitään maksa
Mikäli kodin turvallinen ilmapiiri ei ympäröi terveellä tavalla lapsiamme, on maailmalle ponnistaminen turvatonta. Suuressa maailmassa voi eteemme tulla yllättäviä ja ikäviä asioita. Lisäksi on kovin hankalaa opetella perustavanlaatuista yhteyden luomista lapseen siinä vaiheessa, kun lapsi jo suuntaa maailmalle. Jos ei asiat kiinnostaneet lapsuuden läpi matkatessa, miksi ihmeessä ne kiinnostaisivat nytkään, on mitä luultavimminkin nuoren ajatuksen taso.
Olen nähnyt omakohtaisesti, missä on sen mustan kuopan syvin kohta
Olen itse nähnyt nuorena naisenalkuna, kotoani maailmalle ponnistettuani sen, kuinka se edellä kuvaamani hiljainen perkele lyö vasten kasvoja ja paiskaa maahan. Se teki yllätyshyökkäyksen elämässäni, eikä siihen osannut varautua. Olen nähnyt omakohtaisesti, missä on sen mustan kuopan syvin kohta, mistä ei yhtään alemmas voi pudota.
Sairastuin ikävien, minulle liian raskaiden asioiden seurauksena post traumaattiseen stressiin ja elämästäni meni useampi vuosi asioista selviytymiseen ja niitä selvitellessä. Tiedän siis sen, että elämä voi yllättää karulla, rumallakin tavalla, mutta tiedän myös sen, että asioista voi selvitä. Yksin ei kuitenkaan siihen kenenkään tarvitse pystyä.
Kuulun niiden onnellisten ihmisten joukkoon, joilla oman lapsuuden kokemukset ja lämpö pitivät elämässä kiinni. Juuret olivat vahvat, ne ei katkenneet vaikka kuinka myrskysi. Vanhemmat, sisarukset ja ystävät pysyivät rinnalla ja kannattelivat, kun itse ei pystyssä pysynyt. Mikäli näin ei lähtökohtani olisi olleet, en tässä tätä kaikkea teille kertoisi.
Siksi tapahtuneita muistellen, nyt 20 vuotta myöhemmin puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä siitä, että olkaa ihmiset toisillenne hyviä. Hukuttakaa lapsenne ja läheisenne rakkauteen ja ansaitkaa lastenne luottamus sen suhteen, että toipa maailma eteen ikinä mitä tahansa, hän ei ole yksin. Puhukaa, puhukaa, puhukaa. Vaalikaa lapsenne kasvun ja yleisen terveyden lisäksi myös mielenterveyttä. Voiko parempaa perintöä lapselleen jättää kuin elämässä selviytymisen taidon avaimet.
Hakekaa apua ajoissa
Opettakaa katsomaan yhdessä jokapäivä positiivisia asioita, niin että siitä tulisi luonnollinen katsontakanta. Sillä joskus voi tulla eteen päivä, että lapsemme on suurien kysymysten ja murheiden äärellä. Mikäli emme ole enää neuvomassa ja tukemassa, löytyy heistä itsestään kuitenkin kyky löytää syitä jatkaa eteenpäin.
Hakekaa apua ongelmien ratkaisuun, jo varhaisessa vaiheessa, ettei ongelmat ja niiden seurauksena syntyneet käyttäytymismallit siirry sukupolvelta toiselle. Oman pahan olon voi turvallisesti jättää ammattiauttajan käsiin, ettei sitä tule sylkeneeksi lähimmäistensä niskaan.
Jo pelkkä asioiden oikeanlaitaisuuden myöntäminen tuo helpotusta kun ikävälle, sisällä vellovalle ololle on annettu sanat. Avun hakeminen ja vastaanottaminen ei ole hävetävää, vaan viisautta ja rakkaudellinen teko niin itseään, kuin läheisiään kohtaan. Panostakaa lapsen turvallisuuden tunteeseen, niin että se juurruttaa hänet kiinni elämään ja ajatukseen, että elämä kyllä kantaa.
Päiväkirjamerkintäni 11.7. vuodelta 1998
“mun päähän ei mahdu enää edes linnunlaulua, luovutanko?”
Näin 20 vuotta myöhemmin, voin tänään todeta, että Luojan kiitos en luovuttanut.
Pidetään toisistamme huolta,
Rakkaudella, Ansku
Kiitos Ansku, annoit meille kaikille paljon ajateltavaa!
