Olin ennen aamuihminen, olen kai vieläkin. Minusta vuorokauden kaunein hetki on ehdottomasti auringonnousu. Kaikki ne värit ja vivahteet, uuden alku, toivo. Oli ihanaa herätä uuteen aamuun.
Kaikki värit ja vivahteet katosivat. Jäljellä oli harmaata höttöä, kuin pumpulitukkoja, joiden läpi ei nähnyt. Aamu ei tuntunut enää miltään, lähinnä pelotti joka ilta mennä nukkumaan. Toivokin vaihtui ahdistukseen. Miten ajauduinkaan tähän pisteeseen. Ajattelin ennen, miten joku voi masentua. Minun oli vaikeaa asettua masentuneen ihmisen saappaisiin. En ehkä ollut kokenut elämässäni niin suuria vastoinkäymisiä, vaikka niitäkin on ollut. Tosin jonkun toisen mittapuulla hyvinkin pieniä, minun siihenastisessa elämässäni suuria. Ei kai koskaan voi sanoa, että jollekin on annettu liikaa kannettavakseen. Aina löytyy joku, jolla on vieläkin vaikeampaa ja suurempi taakka.
Iloinen äiti vaihtui surunpainamaksi
Viime vuosina sietokykyäni on koeteltu niin paljon, että välillä on tuntunut ettei näistä voi selvitä selväjärkisenä mitenkään. Ensin äitini sairastui syöpään, sen perään veljeni kuoli yllättäen. Maailma mullistui hetkessä ja onnellinen elämä vaihtui suorittamiseen ja muiden tukemiseen, unohtaen samalla oman jaksamisen. Minusta tuli kertaheitolla äiti myös omalle isälleni, joka taantui surun ja murheen alla lähes lapsentasolle. Sellaisia me äidit olemme, ylisuorittajia, huolehtijoita, kaiken organisoijia. Surukin pitäisi osata organisoida. Omalla kohdallani sille ei vain jäänyt aikaa.
Kaikki tämä vaikutti suuresti omaan ydinperheeseeni. Iloinen, välittävä äiti sekä vaimo vaihtui pikkuhiljaa, huomaamatta surunpainamaksi, äkäiseksi, hajamieliseksi hahmoksi. Arjen pienet ilot eivät enää naurattaneet. Väsyneenä ihminen yrittää vain selvitä joka hetkestä keinolla millä hyvänsä. Ja tiedättekö sen tunteen, ne omantunnon tuskat, kun tajuat jossain vaiheessa ettet ole enää se sama ihminen kuin ennen? Se vain lisää huonoa oloa entisestään. Kierre on valmis.
Perheeni tuki minua
Masennus syöpyy pikkuhiljaa muihinkin perheenjäseniin, se kalvaa ja nakertaa kunnes löytää tiensä uuteen isäntään. Mieheni ei tätä kestänyt vaan laittoi pelin poikki. Joskus niin ihana parisuhteemme särkyi. Ei kuitenkaan hetken mielijohteesta vaan pidemmän ajan pahenevasta helvetistä. En syytä miestäni mistään, pikemminkin olen onnellinen, että hän tajusi ajoissa ettei parempaa ole näköpiirissä avusta huolimatta. Lastemmekin kannalta oli hyvä, että toinen oli vastuullinen aikuinen ja teki tarvittavat päätökset ennen kuin mitään vakavampaa pääsi tapahtumaan.
Minä olen saanut sen jälkeen rauhassa upota suohon ja löytää tieni takaisin ylöspäin. Perheeni ei hyljännyt minua vaan tuki heille sopivalla ja vähiten kuormittavalla tavalla. Olen alkanut näkemään toivonpilkahduksia siellä täällä ja silloin tällöin auringonnousun värit ja vivahteet ovat näkyneet vilahduksina. Nämä hetket tuntuvat erityisen hyviltä ja toivo paremmasta kasvaa. Kaikki elämänkolhut ovat kasvattaneet minusta pohdiskelevan ja syvällisemmän ihmisen. Niistäkin on vain pakko löytää jotakin positiivista.
