Sana on vapaa: Rikki hakattu nainen

Kirjoitan tätä nyt suuren tunnekuohun vallassa.. Haluan tuoda julki tätä kautta, tosin nimettömänä, suojassa, turvassa, minulle hyvin henkilökohtaisen asian. Vielä en siitä pysty puhumaan, kenellekään…Väkivalta parisuhteessa.

Vertaistuesta apua

Olen lukenut useita tarinoita, hyvin samanlaisia, jotka ovat antaneet minulle voimaa. Kiitos niille naisille ja miehille, jotka ovat uskaltaneet tuoda oman tarinansa julki. Ilman niitä en varmastikaan olisi tässä. Elämäni on ollut jo useita vuosia täynnä mustelmia, kipeita kylkiä, ruhjeita jaloissa ja käsivarsissa. Pahinta on kuitenkin ollut se henkinen kärsimys, joka ei näy ulospäin kuin ehkä joillekin harvoille silmien taakse verhoutuneesta tuskasta.

Miksi niin monet jäävät vuosiksi kärsimään väkivallasta? Hyvä kysymys, johon ei ole suoraa vastausta. Meilläkin oli alkuun hyvä ja onnellinen parisuhde. Asiat muuttuivat pikkuhiljaa. Puolison stressi töissä aiheutti hänen persoonassaan hitaasti etenevän muutoksen. Hänestä tuli äreämpi ja käytös muuttui agressiivisemmaksi. Paineet purkautuivat aluksi henkisenä väkivaltana. Välissä oli hyviä hetkiä paljon ja ajattelin, että tämä on vain ohimenevää. Kunnes eräänä viikonloppuna, hieman juovuksissa, tönäisi minua. Tästä kierre alkoi ja paheni pikkuhiljaa.

Vaatii rohkeutta irroittautua

Olin aina ajatellut aiemmin etten ikinä sietäisi moista käytöstä, mutta kun se osui omalle kohdalle, suljin silmäni. Välissä kun on niitä hyviäkin aikoja. Eihän tämä voi ikuisesti jatkua, tuo mieshän on ollut niin ihana. Raivokohtaukset, jolloin hän käy minuun käsiksi, kestävät hetken, jonka jälkeen hän häipyy talosta. Kunnes taas seuraavana päivänä katuvana pyytelee anteeksi. Hän ei koskaan lyö minua kasvoihin, joten mustelmat ja ruhjeet on helppo peittää häpeässä vaatteiden alle.

Olen kerännyt rohkeutta, jotta uskaltaisin avautua tästä jollekin. Etsinyt sopivaa keinoa. Muiden tarinoita luettuani, kirjoittaminen tuntui helpoimmalta. Ensimmäinen askel on nyt otettu. Ystäviä ei ole kovinkaan monta, koska olen sulkeutunut omaan maailmaani, johon en ole muita päästänyt pitkään aikaan. Muutamia ystäviä on, joiden kanssa lähinnä soittelen, koska asuvat sen verran kaukana. Oma äitini on läheinen, mutta hänkin asuu kaukana. Puhelimen kautta on vaikea näyttää omia tunteita. Äiti tietää vain, että miehellä on töissä rankkaa ja saa välillä raivokohtauksia. Hän on toki ollut huolissaan, mutta en ole silti asiasta kertonut koskaan. Vakuutellut vain, että kaikki on hyvin. Siinä olen tullut taitavaksi.

Mutta eihän tällaista kukaan kestä loppuelämän, jossain vaiheessa hiljaisimmankin mitta tulee täyteen. Vaihtoehtona on parempi elämä tai kuolema ja itse pidän elämää sen verran arvokkaana, että haluan muutosta. Alistuneena, ihminen vain tarvitsee aikaa kerätäkseen kaiken rohkeutensa ja voimansa. Pelottaa myös, että väkivalta yltyy niin rajuksi, että jotain pahempaa käy.  Minun on pakko päästä irti tästä ennen pahinta. Jospa ensi vuonna kaikki on paremmin.

Sana on vapaa. Kirjoita tarinasi nettisivuillanne yhteydenotto lomakkeeseen tai lähetä sähköpostia sanna@poikienaidit.fi tai jonna@poikienaidit.fi