Viimeinen lapsemme muutti kotoa pois. Minusta tuntuu, että ovesta lähti pieni poikamme eikä se hieno nuorimies, jollaiseksi hänet kasvatimme. Tuntuu todella pahalta. Mieheni vakuutti minulle ettei se olisi maailmanloppu, kun lapset yksi kerrallaan pakkaisivat laukkunsa ja lähtisivät. Mutta loppu se oli kuitenkin useallekin asialle.
Ei enää kysymyksiä ‘mitä tänään syödään’, ‘voitko viedä minut’ tai ‘autatko läksyissä äiti’. Ei syntymäpäiväjuhlia, piriseviä puhelimia, riitoja, musiikin pauhua, kiinni läimättyjä ovia, halauksia, suukkoja ja pitkiä keskusteluja. Yksitellen he sulkivat oven. Tuntuu niin tyhjältä ja yksinäiseltä, ihan kuin elämäntarkoitus olisi kadonnut.
Olen elänyt pojilleni
Olen syöttänyt, vaihtanut vaippoja, lohduttanut ja opastanut. Antanut eväät elämään. He tulevat kyllä takaisin, sanoi mieheni. Ja hän oli oikeassa. Mutta eivät jäädäkseen. Nyt on ihanaa, kun lapset tulevat käymään kotona. Ilo, nauru ja elämä palaa takaisin taloon. Toisaalta on myös ihanaa, että meillä on mieheni kanssa enemmän aikaa toisillemme, vaikka aluksi päivien täyttäminen tuntui jopa työläälle.
Nyt lapset ovat nuoria aikuisia ja asuvat omillaan. Me vanhemmat voimme vain toivoa, että heidän siipensä kantavat. Rakkautta lapsiin ei voi unohtaa koskaan, he ovat aina ajatuksissa. Heistä on aina huoli. Hyvästien sanominen lapselle on todella vaikeaa. Se ei kuitenkaan ole lopullista. Elämä jatkuu..
Ikävöin niin paljon lasten hymyä ja naurua
Eniten ikävöin sitä, että tiedän missä he ovat; koulussa, harrastuksissa ja ystävillä. Odotan oven avausta, hymyjä ja naurua. Haluan tietää, miten päivä on mennyt. Autossa on kurja istua yksin, kun ei ole juttukaveria. Ruokapöydässä on monta tyhjää tuolia. Voi kuinka hauskoja keskusteluja meillä olikaan tuon pöydän äärellä. Ruokaakin on vaikea laittaa sopivaa määrää. Lastenhuoneet ammottavat tyhjyyttään, vaikka siellä huonekaluja onkin. Sohvalla ei kukaan painaudu kylkeeni iltaisin, paitsi mieheni. Koti tuntuu tyhjältä.
On vain opeteltava elämään tätä uutta elämää, vaikka ei se niin uutta olekaan. Olemmehan asuneet ennen lapsia yhdessä mieheni kanssa kahdestaan. Meidän kirja on saanut jatkoa, kokonaan uuden luvun. Toisaalta jännittävää, kun elämä muuttaa muotoaan. Ehkä meillä tepsuttelee pieniä jalkapareja taas pian. Kun yksi aikakausi loppuu, toinen alkaa.
Kolme poikaa oli, nyt jo aikuisia. Harvoin saan heitä nähdä. He soittavat, jos on asiaa. Usein ei ole. Ihmettelin taannoin, kun koulutuspäivän aikana vieruskaverini kännykkä piippasi vähän väliä. Katsoin kai ihmetellen, jolloin hän kuiskasi, että tällaista on olla kolmen aikuisen tyttären äiti. Tyttäret ovat päivittäin yhteydessä. Saatoin vain ihmetellä.
Olen yh ja vanhin poikani muutti viime syksynä 16-vuotiaana kauas opiskelemaan. Järkyttävä ikävä ja itku oli alussa, nyt alkaa vähitellen tottua. Tämä poika kuitenkin koko ajan pitää yhteyttä, tiedän hänellä menevän hyvin. Kotiin kun tulee käymään, katson häntä aluksi kuin ihmettä.
Olisi kyllä varmaan hyödyllistä, jos ei ripustautuisi äiti-identiteettiin noin kokonaan, että autossakin on haikeaa olla yksin. On ilmeisesti juuri poikien äideille tyypillistä, että passataan ja palvotaan niitä luomakunnan kruunuja niin, että siihen menee koko elämä. Sitten kaikki ne pojat eivät, ihme kyllä, aikuistuttuaan jaksa olla sen nostalgisen ja haikailevan äitinsä kanssa, vaan haluavat siihen välimatkaa.
Kyllä se oli ja on haikeaa kun poika muutti omaan opiskelija-asuntoon toiselle paikkakunnalle.Ensin itketti mennä pojan huoneen ohi,mutta kun tiesi ,että sieltä hön vkonlopuksi tulee kotia se helpotti.Lisäaikaa sain kun korona tulu,sain pojan takaisin kotiin.Ihanaa.Taas tuli elämää kotiin.Sitten kun korona ohi,taas takaisin omaan kotiinsa.Kesänkin oli vieraalla paikkakunnalla,kävi pari kertaa kotona kääntymässä,soiteltiin kyllä.Puhuimme asiasta,poika sanoi,että on aika jo tämän ikäsen olla omillaan eikä mamman helmoissa.Olin ylpeä ja samalla haikea,näinhän sen kuuluu mennäkin,silti luopuminen omasta pienestä pojasta koski ja koskee vieläkin,mutta ymmärrän ja olen ylpeä hänestä.Olen hoitanut lapset itse yksin ilman isänsä apua.Olen ollut lapsille omistautuva äiti.Tytär asuu lähempänä,hän käy vkonloppuisin sillointällöin ,mutta viestittelemme usein,samoin kun pojankin kanssa.Lainaahan he ovat.Ihminen vaan on sellainen,että muistelee niitä ihania lasten lapsuusaikoja ,juttuja,menoja ja tekoja.Sitä kultaista mennyttä aikaa.Minä vain olen tämmöinen huolehtiva mammeli ,jolla on ovi aina avoinna lapsille ja mikään asia ei ole niin paha ,etteikö sitä voisi kertoa.Molemminpuolinen kunnioitus myös pitää meidät aina tärkeinä ja rakkaina toisillemme,vaikka emme niin usein enää näekkään.Mielessä kyllä.
Vähän kalskahtaa korvaan tuo ” kukaan ei painaudu sohvalla viereeni, paitsi mieheni”. Pilkku – paitsi mieheni. Miksi vähätellä miestään noin? Hänethän sinä valitsit pariksesi ja hän on siinä edelleen. Mutta kuinka kauan, jos vaimo vaan itkee lastensa perään. Nyt on hetki teidän panostaa parisuhteeseenne ja olla yhdessä kaksin, kuten olette aikoinanne halunneetkin
Täytyy olla ylpeä siitä, että on saanut kasvatettua toimeentulevia ihmisiä. Ja olla onnellinen sitä mitä on. Kaikilla meillä ei ole sitä miestä rinnalla. Ystävät on❤️