Olen nuori äiti, itseasiassa todella nuori, jos monelta kysytään. Sain ensimmäisen lapseni 17-vuotiaana. Minua suunnattomasti ärsyttää kun kerron ihmisille ikäni ja he automaattisesti ajattelevat raskauteni olleen vahinko. Olen myös mielestäni joutunut olemaan silmätikkuna monelle, selviääkö se, onko se liian nuori? Vaikka mielestäni olen monessakin asiassa ollut hyvinkin sujuva äiti.
Siskoni ystävä on töissä neuvolassa ja hän sanoi, että pahiten hukassa on ne äidit jotka tulevat äidiksi 40 vuotiaana. Heitä ei kuitenkaan vahdita samanlailla muiden toimesta. Oletetaan, että sen ikäiset jo osaavat. Vaikka ilmeisemmin juuri heillä on eniten haasteita. Minusta tämä on epäreilua.
Oma äiti sai minut 16-vuotiaana, joten hän osasi neuvoa etukäteen, miten rankkaa tämä tulisi olemaan. Äiti muisteli tuossa joku aika sitten, miten pienenä tyttönä olin kova hoitamaan nukkeja. Minulla oli nukke aina kainalossa ja ”vaava” oli äidin lisäksi ensimmäisiä sanojani. Nuket nukkuivat usein vieressäni, lauloin niille unilauluja ja silittelin uneen, samalla kuin äiti silitteli minua.
Lue myös: Olin raskaana tietämättäni ja jouduin suoraan synnyttämään
Äitiys haaveena jo lapsesta
Haaveilin siis jo lapsena omasta perheestä ja äiti arvasi, että hänestä tulee mummo todennäköisesti jo aika nuorena. Kyllä se äiti yritti minulle jo ajoissa puhua, että odottaisin vanhemmaksi ja eläisin ensin omaa elämää. Teini-ikäisenä ajatus vaan vahvistui ja vahvistui. Haluaisin oman perheen.
Sen verran järkeä oli kuitenkin päässä, etten halunnut alkaa perhettä perustamaan tuosta vaan jonkun kanssa. Ylä-asteella tapasin lasteni isän, joka oli minua vuoden vanhempi. Huomasin jo alussa, että poikäystäväni tykkäsi myös lapsista, koska tuli niin hyvin toimeen pikkusiskoni kanssa. He aina hassuttelivat yhdessä ja pikkusisko tunki huoneeseeni leikkimään poikaystäväni kanssa.
Ylä-asteen loputtua tulin raskaaksi. Olin kuitenkin hakenut jo jatko-opiskelemaan. Sain tiedon, että olen raskaana, samoihin aikoihin, kun sain tietää, että pääsin kouluun. Koulu sai kuitenkin nyt odottaa hetken, minusta oli tulossa äiti! Se fiilis oli aika uskomaton, poikaystäväkin oli innoissaan. Molempien kotona ei oltu ihan niin innoissaan, mutta monien vakuuttelujen jälkeen, vanhemmatkin alkoivat uskomaan, että ehkä me pärjätään.
Lue myös: Isin vuodatus
Nuoret vanhemmat automaattisesti huonoja
Ulkopuolelta tuli todella rankkojakin kommentteja, tuntui ettei kukaan uskonut, että me oikeasti selvitään. Hassua, että heti oletetaan, että nuoret vanhemmat on automaattisesti huonoja tai vastuuntunnottomia. Onneksi meillä on ihan mielettömän kannustava neuvolantäti. Ilman häntä, olisi meilläkin usko loppunut itseemme, niin ilkeitä meille oltiin. Äitikin sai paljon kuraa niskaansa, mutta luotti minuun ja puolusti.
Vauva-aika oli kyllä tosi rankka ja me jouduimme koville yöheräämisten kanssa. Poikaystävä yritti auttaa minua ja samalla opiskella omia opintoja loppuun, että valmistuisi. Mutta niin me vaan selvittiin, minulla on ihan paras isä meidän lapsille! Meille syntyi vielä toinen poika, kun ensimmäinen oli 2-vuotias. Nyt pojat on 2- ja 4-vuotiaita ja opiskelen samalla ammattia. Ajattelin valmistumisen jälkeen tehdä muutaman vuoden töitä ja ehkä meille tulee vielä myöhemmin lisää lapsia. Elämä hymyilee!
Sana on vapaa kirjoituksia voi lähettää sähköpostitse
jonna@poikienaidit.fi tai sanna@poikienaidit.fi
KUUNTELE TÄÄLTÄ
Tulin ensimäisen kerran äidiksi 17-vuotiaana 90-luvulla. Toisen kerran 19-vuotiaana ja kolmannen kerran 27-vuotiaana 🙂
Kokemuksella voin kertoa että kolmas kerta oli helpoin. Minun ei tarvinnut jaksaa ja selvitä kaikesta täydellisesti sain nauttia vauvasta täysin siemauksin. Niskaani ei höngitty ja epäilty pärjäämistämme… Kahden ensimmäisen kanssa tein kaiken kuin oppikirjoissa ja pahastuin arvosteluista… KOlmannen kanssa makasin vauva kainalossa sohvassa ja annoin rintaa silloin kun vauva oli sitä vailla. Nuorimmainen oli rinnalla yli kaksi vuotta ja nukkui vieressä neljä vuotta.
Minä myös sain esikoisen 17vuotiaana 🙂 toisen 19vuotiaana kolmannen 24vuotiaana ja neljännen 25vuotiaana 🙂 nyt mulla on 3poikaa ja yksi tyttö ja ihanaa kun kaikki lapseni olen saanut nuorena 🙂 toki väsyttävää touhua kun on 5kk ikäinen 1v 11kk ja 6v ja 8v, hommaa ja muistamista riittää 😀 🙂 Mutta en kyl vaihtaisi mihinkään ja hienosti oon pärjännyt vauvojeni kanssa, alusta asti ❤️ todella onnellinen olen näistä ihanista rakkaistani! ?
Olisi nuo lapset voinut tosiaan itsekin aikaisemmin tehdä, nyt kun mietii. Minä sain esikoisen 26 vuotiaana ja se oli aika kiva ikä saada lapsi. Kaksi siinä välissä ja kuopuksen sain kun olin jo 34 vuotias. Ja voin sanoa, että se ei ehkä enää ollut hyvä ikä saada vauvaa. Ainakaan minulle. Olin todella väsynyt vauvan hoitoon, vaikka helppo vauva olikin. Ja nyt mietin kun tuo meidän pienin on 5 vuotias, niin ihana poika kun hän onkin, niin ei hänen kanssaan jaksa enää samanlailla touhuta kun noiden isompien kanssa silloin jaksoi kun he olivat pieniä. Mikä on tietysti lasta ajatellen tosi sääli.
Eikä tarvitse olla edes kovin nuori. Olin 22v kun sain esikoiseni, lisäksi minulla oli ollut teini-iässä mielenterveyden kanssa ongelmia ja olin saanut tukea siihen terveydenhuollosta. Olin automaattisesti huono tuleva äiti joka ei pärjää vauvan kanssa. Neuvolassa th kätellessä ensimmäistä kertaa kertoi että oli jo soittanut sossut ja muut läpi kun minä saan lapsen ja tiedoissa merkintä mt-ongelmista. Seuraava th oli kuullut että mulla on eräs vakava mt-häiriö mikä ei pitänyt laikaan paikkaansa. Lisäksi kaverit ihmetteli ja pyöritteli silmiään miten se nyt tollee menee lisääntymään. Oli raskas raskaus ja vauva-aika kun joka puolelta toitotettiin etten pysty ja suurin kohteliaisuus oli että onneksi lapsella on isä joka hoitaa. Vasta toisen lapsen synnyttyä huomasin että minähän pärjään ihan hyvin ja lapset kehittyvät ja voivat hyvin. Opin vasta silloin nauttimaan äitiydestä.
Ennalta tuomitseminen yhtään mistään syystä on haitallista. Aina pitäisi aukaista omat silmät ja katsoa niiden esitietojen/iän/muun seikan ohi sitä ihmistä että miltä se vaikuttaa.
Uskallan väittää, että oma 18-vuotiaani pärjää paljon paremmin vauvansa kanssa kuin muutama nelikymppinen kaverini….
Nyt täytyy kyllä puolustaa nelikymppisiä äitejä ja meitä on tuttavapiirissäni monta! Esikoisen sain juuri ennen kun täytin 36 ja nelikymppisenä tuli kuopus. En edes tiennyt haluavani perhettä kolmekymppisenä ja kakskymppisenä olisi lapsi kuulostanut lähinnä kuolemantuomiolta. Nelikymppisenä nainen uskoo itseensä, ura on luotu ja lapsenkasvatuskin toimii ihan hienosti, ei me vielä mitään dementikkoja olla.
En ole koskaan epäillyt nuortenkaan äitien kykyjä, teiniäitejä on kavereissakin useita, joista suurin osa jo myös mummuja. Voitaisiinko lopettaa tämä vastakkainasettelu ja olla vaan parhaita äitejä lapsillemme ilman jakoa teini- ja mummuäiteihin?