Viime vuosi meni mulla jokseenkin sumussa. Vasta loppuvuodesta heräsin, siis kirjaimellisesti heräsin tästä sumusta. Tajusin, että tämän on loputtava, en todellakaan halua elää enää tällä tavalla. Pidemmän viinanhuuruisen jakson jälkeen, heräsin eräänä aamuna vieraasta kämpästä, vieraiden ihmisten luota. Kaikki sammuneina. Missä helvetissä mä olen…
Kävelin kotiin itku kurkussa. Ei näin voi jatkaa, ei tämä ole ihmisen elämää. Turrutin suruni ja pahan oloni viinaan. Sitä oli jatkunut enemmän ja vähemmän teini-iästä asti. Olen kokenut kovia jo lapsena, hyväksikäyttöä, omien vanhempien viinankäyttöä. Muistan lapsena, kun sai pelätä äitin ja iskän kavereita. Varsinkin viikonloppuisin niitä tuntui riittävän. Silloin päätin ettei musta tule samanlaista, mutta kuinkas kävikään. Teini-iässä ajauduin vääriin porukoihin ja sitä kautta myös viina tuli kuvioihin.
Elämä hetken uomissaan
Jossain vaiheessa kuin ihmeen kaupalla sain elämän hetkeksi raiteilleen. Tapasin kivan tyypin, rakastuin ja sitten tuli lapsi. Elämä sujui ja meni mukavasti eteenpäin. Sitten alkoi alamäki. Mies jäi työttömäksi ja masentui. No siitähän sitten arvaa, miten kävi… Yritin pitää perhettä kasassa, mutta jossain vaiheessa omat menneisyyden demonit ilmestyivät arkeen. Paha olo piti taas saada turrutettua. Aluksi tuntui, että pystyn pitämään juomisen kurissa, mutta kun on ongelma sen kanssa niin kohtuukäyttö ei vaan onnistu..
Miehen äiti vihelsi pelin poikki ja soitti lastensuojeluun, vaikka suht hyvin kaikesta huolimatta pidin pojasta huolta. Onneksi anoppi teki sen ajoissa, niin tilanne ei päässyt karkaamaan käsistä täysin. Poika otettiin huostaan. Se oli elämäni kovin isku, en varmaan ikinä toivu siitä. Sen jälkeen oma alamäki alkoi oikein kunnolla.
Lue myös: Poikien isä kuoli yllättäen
Vahva usko parempaan huomiseen
Poikaa on ihan kauhea ikävä, me ei olla nähty pitkään aikaan, koska olen ollut niin huonossa kunnossa. Tein uudenvuodenlupauksen, että tämä vuosi on pyhitetty sille, että raitistun ja saisin tavata jossain vaiheessa poikaa. Tie on pitkä ja kivinen, mutta usko on nyt vahva, että pystyn siihen. Muista vieläkin sen, kun poika vietiin pois. Itkulle ei tule loppua, se tilanne oli jotakin niin kamalaa. Eihän pieni poika tuollaista tajua, vaan oli kauhuissaan joutuessaan vieraiden ihmisten mukaan. Mutta se oli hänen parhaakseen, nyt sen tajuan.
Äiti lupaa, että me saadaan taas olla yhdessä…
