Muutimme pieneen maalaiskylään kahden ensimmäisen lapsemme ollessa päiväkoti-ikäisiä. Tässä kylässä luonto, rauhallisuus ja turvallisuus houkuttelivat. Maalla ollaan mutkattomia, ajattelimme. Tuntemattomia moikataan ja maalla on tiiviit yhteisöt!
Kaikki nämä osoittautuivat todeksi, varsinkin viimeinen. Niihin yhteisöihin ei ulkopuolisilla ole asiaa. “Kenenkäs poikia sitä ollaan?” on hauska ja tuttavallinen kysymys, mutta tosiasiassa se tarkoittaa “Tarvitseeko minun tai perheeni olla kanssasi missään tekemisissä?”.
Lue myös: Miten osaan elää ilman poikiani?
Huomasimme hyvin pian, että meillä aikuisilla oli kovin yksinäistä, ei sosiaalista elämää, ei apua. Mutta lasten takiahan tänne muutettiin! Luonto, turvallisuus, pienet luokkakoot!
Lapset kärsivät
Esikoistyttärellämme tuntuikin olevan kavereita joka paikassa, hän oli sosiaalinen ja joka paikkaan menossa. Teini-iän kiroamiset siitä, että hän haluaa pois tästä tuppukylästä, kuittasimme teinikapinaksi. Vasta muutettuaan muualle hän alkoi kertoa kipeistä kokemuksistaan: kaikki kaverit kylässä olivat arvaamattomia kiusantekijöitä, hyväksikäyttäjä-pissiksiä. Hän ei puhunut tästä koska “ei ollut muitakaan kavereita”. Hänen ero muihin oli se, että hän ei juonut, ei harrastanut pesäpalloa- eikä ollut kylästä kotoisin.
Keskimmäinen lapsemme oli lapsena todella yksinäinen. Diagnosoitu tarkkaavudenhäiriö aiheutti sen, ettei kylässä kukaan vanhempi antanut lastensa leikkiä meidän pojan kanssa eikä häntä saanut kutsua synttäreille. Kaikki muuttui kuitenkin yläasteella. Poika oli oppinut kontrolloimaan käytöstään ja kohdisti levottomuutensa enää opettajiin ja tuntirauhan häiriköintiin. Yhtäkkiä hän oli koulun suosituimpia kavereita, kova jätkä. Sittemmin hänelle on jäänyt “häirikköjengistään” kolme oikeasti hyvää ystävää.
Lue myös: Narsisti tekee elämästä helvetin
Nuorin poikamme on herkkä taiteilijasielu. Piirtää, soittaa. Kouluraportit kertovat ystävällisestä ja avuliaasta kaverista. Ei koskaan kiusaa, ottaa kaverit huomioon, on yksinäisten kaveri. Kukapa sellaista ei haluaisi kaverikseen? No, ei kukaan. Poikamme viettää kaiken vapaa-ajan kotona. Olemme hankkineet hänelle harrastuksia, mutta koulun ja harrastusten jälkeen on vielä monta tuntia joka päivä – viikonlopusta puhumattakaan. Samat kaverit, joiden porukassa hän on koulussa, eivät vastaa hänen viesteihinsä tai jos vastaavat, vastaus on useimmiten “ei”. Poikamme esittää urheaa, mutta kerran naapurin tytön kaverilaumaa katsoessa hän sanoi:”Tuonne menee kymmenen kaveria, kunpa tänne tulisi edes yksi.”
Mikä pojassani on erilaista? Hän ei pelaa pesäpalloa, jalkapalloa eikä jenkkifutista – eikä harrasta painia. Niin, eikä ole sadannessa sukupolvessa tästä kylästä.
Kompastuskivi on perheemme juomaton politiikka
Kun hänellä ikää tulee, seuraava kompastuskivi on perheemme juomaton politiikka ja se, ettemme ole antaneet yhdenkään lapsemme roikkua määrättömästi ja ilman valvontaa yötä myöten kylillä. Tiedän jo, että tämä tulee sulkemaan häntä entisestään ulos “porukoista”. Minä en enää keksi miten voisin auttaa poikaani kavereiden saamisessa ja yksinäisyyden voittamisessa.
Onko ainoa keino muuttaa tästä jumalanhylkäämästä tuppukylästä jonnekin missä ihmiset on nähneet joskus muutakin kuin omat pellot?
Itse olen pienestä maalaiskylästä lähtöisin eikä tuo mielestäni kuulosta yhtään normaalilta suhtautumiselta uusiin maalle muuttaviin ihmisiin. Kotikylässäni ainakin kaikki kaupungista kylällemme muuttaneet otettiin ilolla vastaan, varsinkin jos heillä oli lapsia! Kylätoimikuntaan ja muuhunkin kylän toimintaan kysyttään mukaan jos vain johonkin kylän tapahtumaan menee näyttäytymään. Toki varmasti joku tai useammatkin tulevat ensimmäistä kertaa nähdessää kyselmään mistä olette jne. mutta se lähinnä, koska kylällä lähes kaikki tuntevat toisensa niin uudet naamat kiinnostavat. Kuulostaa siis itselle todella takapajuiselta meiningiltä, joten ehkä kannattaa harkita pois muuttoa juuri tuolta kylältä jos koko perhe kärsii tilanteesta, sillä eivät kaikki kylät ole samanlaisia!
Mä oon alun perin maalta, ja haluaisin muuttaa lapsen kanssa pois kaupungista mutta koska tiedän millaista siellä voi olla, en uskalla. Juurikin kirjoittajan kuvaamaa meininkiä löytyi ainakin meiltäpäin.
Pystyn allekirjoittamaan kaikki aloittajan kertomat asiat! 11 vuotta ollaan asuttu tässä kylässä ja sitkeistä yrityksistä huolimatta ollaan edelleen ulkopuolisia.
Yhden pitkän kouluvuoden meidän keskimmäinen kävi kylän koulua joka lyttäsi pojan itsetunnon aivan täysin. Nyt käy eri koulua kylän ulkopuolella ja rakastaa sitä mutta tämä lisäsi lisää skismaa sillä “hyljeksitään” kyläkoulua. Onneksi se kidutuslaitos lopetettiin! Nyt olemme jumissa talomme kanssa täällä ja emme pääse muuttamaan kun myyjän markkinat on niin huonot. Myös muilla kylään ulkoa muuttaneilla on samanlaiset kokemukset.
Kyllä mä tämän tunnistan. Aloittaja lienee Etelä-Pohjanmaalta, me ollaan pätkän päästä. Kylän monen polven poliitisten päättäjien ja yrittäsukujen vesat ovat aatelistoa, pärjäävät pellet ovat toksista maskuliinisuutta ja aitoa oikeaa hillbilly- mentaliteettia kovaäänisesti menestyksellä yhdisteleviä vekkuleita, joista kasvatetaan populistipuolueiden äänenkannattajia.
Yritettiin vaihtaa oma tuppukylä vähän isompaan tuppukylään, mutta kun siellä vuodessa ei alkanut sosiaalinen elämä aukeamaan kun ei oltu sitä oman kylän väkeä, niin paremmalta tuntui palata takaisin tuttuun kylään. Ei olla puolison kanssa iahn syntyperäisiä täkäläisiä ja nyt lapsetkin kävivät muualla, mutta täällä ollaan vielä pärjätty. Meidän lasten kavereiden vanhemmat ovat niitä, jotka nokkivat meitä muualta tulleita aikanaan, jännä nähdä jatkaako heidän jälkikasvunsa kaapin paikan näyttämistä ja lastemme nokkimista vai ovatkohan he jo lunastaneet paikkansa täällä. Siltä vielä näyttäisi. Maalla on vielä kivaa ja kaupunkiin pääsee lomilla, ja onneksi työskentelypaikkakuntamme on eri kuin asuinpaikkakunta. Henkisesti ollaan valmiita nostamaan kytkintä kun lapset alakoulusta tai yläkoulusta, jos tarve vaatii. Samaistun tuohon tiukkaan alkoholipolitiikkaan, minun lapseni eivät tule pussikaljojen kanssa rälläämään kylillä, pössyttelemään kaverin autossa tai juopottelemaan mökeillä. Ja sitten vielä ihmetellään, miksi kylät tyhjenevät. Minä se vain mietin, että minkälaisia olemmekaan me (ne) jotka jäävät…
Te jotka aina ihmettelette kuinka teidän ihanalla kylällä ei muka viihdytä ja miten kukaan voisi tuntea olonsa kurjaksi, joko kylänne on oikeasti kiva tai sitten olette niin syvällä siinä omassa kyläkuplassanne, ettette näe sitä ulkopuolisuuden määrää joka velloo ympärillänne. Jos joutuu yli kymmenen/kakskyt vuotta paikkakunnalla asuneena sanomaan, että ihan kivasti mut on otettu vastaan vaikka muualta olenkin tullut, niin jossakin pitäisi oman nenän ilmestyä peiliin.
Ihanko alkuperäisen tekstin kirjoittaja ja “käpykylän kyynikko” kirjoittaisivat samalla kynällä minun kanssani. Lapsena muutettiin “Isoolta kirkoolta” Lakeuksille. Eli Seinäjoen ja ähtärin välimaastoon. Koskaan emme päässeetsisälle porukoihin. Isäni jäi ulkopuolelle kyläyhteisössä ja me lapset kuulimme koulussa jatkuvaa nälvimistä eri puhetyylistä, vaatetyylistä ja siitä ku ei yhtään lehmää ja mullia oo talossa. :DDD Koulujen jälkeen lähdin heti ku pääsin, kevät juhlaa seuraavana päivänä. Isä jäi ja myöhemmin sairastu. Muutin takaisin lähemmäksi isää nyt 25 vuotta lähtöni jälkeen ja olen taas “uusi kummajainen”. Mikään ei muutu näillä peräkylillä, ei 25 -vuodessa eikä sadassa.
Olisin voinut tuon tekstin kirjoittaa itse. Minä olen se muksu joka joutui tuon saman kokemaan. Kiusaaminen jätti elinikäiset arvet. Ei ollut edes sisaruksia, joten olin usein todella yksin. Muutin heti kun kykenin. Tukekaa lapsianne, kuten olette tehneetkin, älkää antako kylän nujertaa sielua. Muuttakaa muualle, jos tarve. Ne jutut siellä ei parane, kokemusta on!
Itse isossa kaupungissa kasvaneena ja aikuisena maalle muuttaneena väitän, että samanlaiset kokemukset luokkalaisista, kaveripiiristä ulkopuolella jäämisestä ja nuivista naapureista voivat toteutua yhtä hyvin maalla kuin kaupungissakin. Totta on, että maalla kaikki tuntuvat olevan sukua toisilleen, mutta kun tarkemmin ajattelen, niin kylän aktiiveissa on vähintään yhtä paljon muualta tulleita (ellei enemmänkin) kuin oman kylän kantasukuihin kuuluvia. Lasten kautta on ollut helppo tutustua uusiin ihmisiin ja kavereita on riittänyt kaikille perheen jäsenille. Avoimin mielin on suhtauduttu uusiin asukkaisiin olivat he sitten minkä ikäisiä hyvänsä.
Eikä tarvitse mennä edes pohjanmaalle. Täällä ihan samanlaista. Kellä on eniten peltoa ja kovin ääni, päättää kenelle sanotaan päivää ja kenelle ei. Uutta tulokasta voi myös huijata ja kirjaimellisesti kusettaa ihan mielin määrin. Velkaa kun ei voi olla kuin oikeille kyläläisille. Pahin paikka lapselle on tämmöisen kylän pieni koulu, missä tosiaan on ne pienet luokkakoot ja pysyvät opettajat. No muksut käyttäytyy kuten vanhempansa, julmemmin vaan. Opettajat vaihtuu joka vuosi määräaikaisesta sijaiseen ja takaisin. Ketään heistä ei kiusaaminen kiinnosta pätkääkään, vaan odotetaan että yhden tai kahden lukukauden kakku on lusittu ja pääsee johonkin isompaan kouluun.
Jos haluatte muuttaa maalle, opetelkaa ensin sietämään sitä, että olette yksin. Kyllähän sitä voi kylätoimikuntaan mennä, mutta sielläkin kannattaa olla hiljaa. Tarkkana saa olla myös siinä mitä tontilleen lykkää. Aidat ympärille jos on mitään eläimiä tarkoitus pitää. Kun hevosille tai vuohille voi syöttää ihan hyvää hyvyyttää ne homeiset leivät ja auta armias jos koira karkaa kolme metriä portilta postilaatikolle, niin uhataan poliisilla tai hyvänä päivänä vain eläinsuojeluvalvojilla.
Itse olen sen verran erakko, ettei sosiaalistuminen ainakaan enää täällä korvessa kiinnosta pätkääkään, mutta jos tiivistä hyväntuulista kyläyhteisöä etsitte, niin kannattaa pitää huolta, että siellä on jotain sukua. Minä en muuta pois enää piruuttanikaan. Ja jos joskus tämän paikan myyn, niin etsin isosukuisimman romaaniperheen mitä löydän. Toki mikä tahansa muun kuin kantasuomalainen makkaraa syövä ja kaljaa kittaava käy myös. Kyllä täällä niin kivaa on 🙂
Hyvä ihme kun alkoi lukiessa ahdistaa! Muistan kun itse aikuisuuden kynnyksellä tajusin isommasti meidän tuppukylän kuvioita. Miten urpoo ja umpinaista porukkaa, aijai, pahalta tuntuu sanookki näin. Mulla oli kyllä kavereita, joskin myös herkimmässä iässä sain isommilta lapsilta pahan opetuksen, ettei ihmisiin kannata luottaa. Jääminen siihen urpolaan ei ollut vaihtoehto, vaikka joitain ystäviä sinne jäikin. Harmi että meininki on semmosta, ilkeet ihmiset pilaa kaunista kauniimmankin ympäristön myrkyllään. Tää on iljettävä, mutta kiinnostava ilmiö suomen maalla. Ei oo savupirteistä kauas tultu, vaikka ollaan niin kehityksen kärjessä.
Voin kirjoittaa avioeroon pakotettuna, muutin tänne lähipitäjään, kavereita ei ole ja joita oli ovatmuuttaneet, mua varoitti entinen työkaveri kyllä sä kanssa paikkaan muutit, eitäälätä kaveria saa ovat omissa oloissa, nyt asun 20v käyn jumpassa siellä voin olla kirjoihin olen väsynyt kuuntelen äänikirjoja yksin olen paljon uusia ihmisiä en tunne