Hirveästi puhutaan nyt koronan aikaan siitä, miten rankkaa on olla kotona ja järjestellä lasten koulut ja omat työt. Yhtään tätä vähättelemättä haluan kuitenkin kirjoittaa omasta arjesta, kun ei ole etätyömahdollisuutta. Pelko seuraa jatkuvasti minua. Toimin ensihoitajana, eli ambulanssissa ja minulla ei ollut mitään mahdollisuutta jäädä kotiin, vaan minua tarvitaan työssäni.
Pelko on ikävä seuralainen
Suoraan sanoen pelottaa, vaikka olenkin kutsumusammatissani ja tunnen velvollisuuden tehdä tätä työtä. Mutta se, että toisin koronan mukanani kotiin. Olen nähnyt, mitä se tekee ihmiselle. Pelolle ei pidä antaa valtaa, mutta tuntuu kuitenkin inhottavalle tulla työpäivän jälkeen kotiin ja miettiä joka kerta, mitä jos.. Tuntuu, että se syyllisyys painaa. En halua pojille tartuttaa tautia..
Lue myös: Huoli naapureista ja heidän hyvinvoinnistaan
Tämä työ on rankkaa sekä henkisesti että fyysisesti, joten kovasti joudun tsemppaamaan töihin mennessä ja töistä tullessa jo ihan ennen koronaakin. Nyt poikani, onneksi jo molemmat koululaisia, joutuvat työvuorojeni ajan selvitytymään itse etäkoulustaan. Luoja kiitos pojat ovat hoitaneet hommat todella hienosti ja onneksi on mummi, jolle voi hätätilanteessa soittaa, jos jotakin kotona tulee. Mummi asuu samassa kaupungissa ja ei ehkä selvittäisi tästä ilman mummia. Poikien isä kuoli poikien ollessa ihan pieniä.
Pahinta on, etten oikein työvuoroni aikana voi olla pojille puhelimen päässä, joten jos tarvitsevat teknistä tukea kotona ja jokin ei toimi, ovat he mummin varassa. Onneksi myös koulussa on ymmärretty, että joskus on teknisiä ongelmia ja pojat eivät välttämättä ole tahallaan tunnin alussa pois. Tekniset ongelmat on aina saatu selvitettyä.
Kasaantuneet kotityöt odottavat työvuoron jälkeen
Työvuorojen jälkeen kotona odottaa kasaantuneet kotityöt, ruokaa pitää laittaa enemmän kuin laki sallii ja tehdä pojille isoja satseja, joita voi sitten lämmittää. Välillä sitä vain toivoisi, että voisi jäädä kotiin. Ymmärrän, että jos taas tekisin töitä kotona, olisi se varmasti ihan yhtä rankkaa ja toivoisin päinvastoin. Tässä asiassa vertailu on sinänsä turhaa. Toivot varmasti juuri sitä, mitä sinulla ei ole!
Toivottavasti tämä tilanne normalisoituu pian, vaikka näyttää sille, että aika ennen koronaa ei ehkä koskaan palaa. Tai palaa, mutta kuitenkin erilaisena.
Miltä muista tuntuu, jotka joutuvat käymään töissä fyysisesti? Miten jakselette?
Tää tosiaan vaikuttaa ihan kaikkiin. Mä olen hermoromahduksen partaalla toimeentulon epävarmuuden takia. Olisin niin mielelläni töissä mutta lomautukset iski eikä mitään takeita siitä, että työt jatkuisi. Myös lapsen kanssa etätyöskentely on rankkaa, mutta vaihtaisin epävarmat tulot rankkaan etätyöskentelyyn ja varmaan tuloon milloin vain. Ota ambulanssityöhön lapsi mukaan – yhtälailla se ei onnistu “siisteissä sisästöissäkään” ilman että keskittyminen ja työtehto kärsii. Toki myös lapsi kärsii kun ei saa tarvitsemaansa huomiota jatkuvasti kun vanhemmat on koneen ääressä tekemässä töitä. Lomautuksen jälkeen saattaa tulla irtisanominen. Siinäs sitten etsitään töitä muutaman kymmenen tuhannen muun kanssa ja taistellaan työpaikoista…. jos sellasia edes on enää jäljellä. Saatika mitä tää tilanne tekee meidän lapsien tulevaisuudelle – pitääkö alkaa säästämään sitä varten, että lapsi pääsee peruskouluun kun hyvinvointiyhteiskunta ja verotulot romahtaa?
Jäisin kotiin jos vain voisin vaikka ei se helppoa olisi. Kriittisellä alalla töissä, pääsiäisen jälkeen ei ole vapaapäiviä ollut, töitä saa paiskia pitkiä päiviä ja silti tuntuu, että ei vain riitä,koska tehtävää työtä on vain niin paljon,jotta voi sanoa että on tehty kaikkemme niiden suojelemiseksi,jotka eivät itse pysty. Ja silti täytyy hoitaa koti ja päiväkoti ikäinen lapsi..ja omat riskiryhmässä olevat läheiset..kellosta loppuu tunnit ja viikosta päivät. Loppuisi jo!