Vaikka täällä onkin poikien äitejä, niin haluan silti ja ehkä juuri siksi kysyä mielipiteitä teiltä äideiltä omaan tilanteeseeni. Olen äiti vain pojille, mutta suhde omaan äitiini takkuaa oikein huolella.
Minulla on hyvin tiedossa, kuinka tärkeä on äidin ja pojan suhde. Omiin poikiini olenkin yrittänyt vaalia suhdettamme ja olen ainakin osittain siinä onnistunut omasta mielestäni. Minulla on yksi pian omilleen muuttava poika ja kaksi nuorempaa, teini-ikäinen ja varhaisteini. Meillä on poitsujen kanssa melko mutkaton suhde.
Poikien kanssa on ollut suhteellisen helppoa. Mitä nyt uhmaiän ja teiniangstin sietämistä, mutta se on normaalia melkeinpä jokaisen lapsen kohdalla. Uskon ja luotan, että hyvät välit säilyy poikien kaikkien tullessa aikuisikään ja varmasti pidetään yhteyttä säännöllisesti.
Äiti on erilainen kuin minä
Mitä sitten äiti-tytär -suhteeseen tulee, niin oman äitini kanssa on kyllä ollut sellaista vuoristorataa, ettei tosi! Äiti on kasvanut aikoinaan neljän siskoksen sisarusparvessa ja se on selkeästi muovannut äidin hiukan erilaiseksi kuin itse olen. Äidin oli ehkä hiukan hankalaa tottua myöhemmin omaan lapsijoukkoon, jossa oli poikia ja minä, joka olin “poikamainen”, jos niin saa sanoa. Äiti ei ehkä kokenut, että meillä olisi mitään yhteistä.
No meillä ei koskaan ole ollut niin hirmu läheinen suhde muutenkaan äidin kanssa, ollaan jotenkin vaan niin erilaisia. Vaikeudet ymmärtää toista on vain korostunut nyt sitten aikuisena ja oman perheeni kasvaessa. Tuntuu, että äiti on jopa hiukan kateellinen meidän toimivalle porukalle. Se on joka hiivatin kolossa päästävä pätemään, että tee näin ja näin poikien kanssa. Minun kasvatustyylini ei koskaan kelpaa. Tekisi mieli sanoa, että katsopa omaa porukkaasi. Mutta toistaiseksi olen tyytynyt nielaisemaan sanani.
Lue myös: Lapsen vaatteista lastensuojeluilmoitus. Kahdesti!
Äiti-tytär -suhde on hankala
Joku päivä se kamelin selkä varmasti kyllä katkeaa, koska loputtomiin sellaista negatiivista arvostelua on vaikeaa sietää. Eikä tarvitsekaan. Jostain syystä sitä vaan kummasti haluaa pitää kiinni siitä suhteesta, ehkä hiukan pelkää lopullista välirikkoa. Silti haluaa, että mummo olisi poikien elämässä. Heitä hän kohtelee kuitenkin ihan siedettävästi, vaikka jopa pojatkin ovat joskus kommentoineet, että miksi toi mummo aina arvostelee sua.
Mutta mikä ihme siinä on, että äiti-tytär -suhde on vaan niin hankala. Tiedän tottakai, ettei se kaikilla ole sama homma, mutta olisi kiva vähän tietää, painiiko muut saman asian kanssa? Onko se vaikeaa teilläkin? Onko teillä muilla poikien äideillä suhde omaan äitiin vaikeutunut entisestään, kun olette saaneet poikia?
Minun ja äitini välit ovat olleet aina aika kylmät niinsanotusti, hänellä on 2 veljeä ja sisko. Minä olen äitini ainut tytär, minulla on 2 isoveljeä ja itsekin olen aina pitänyt rajuista poikamaisista jutuista. Vasta ehkä minun lasten synnyttyä on jotain yhteistä tullut elämään, äitiys. Me ei kyllä paljon vietetty myöskään aikaa yhdessä kun olin pieni ja olinkin siksi ehkä enemmän isin tyttö. En ole myöskään osannut itse olla omille tytöilleni se läheinen ihana äiti, mikä haluaisin kyllä olla, pojalleni on taas helpompi olla. Olen huomannut ehkä samaa myös omien ystävieni kanssa, että tärkeät naispuoliset ystävät ovat vaihdelleet elämäntilanteen mukaan eikä mitään pysyvää “bestis” tyttökaveria ole jäänyt, mutta miespuolinen “bestis” minulla on. Tämä minun ja äitini suhde on varmasti vaikuttanut myös omaan maailmaani, mutta toivon että se ns. takakireys hälvenee iän myötä..
Vaikeaa on täälläkin. Tuntui, että äitini oli jopa kateellinen, kun tulin murrosikään ja yritti estää naiselliset pyrkimykseni. Hiukset täytyi pitää lyhyinä eikä vaatteet saaneet olla tyttömäisiä. Meikata ei saanut, eikä pitää kynsiä pitkinä saati lakata niitä. Meikkini hän heitti roskiin ja ihastukseni soittaessa pimitti siitä tiedon, jolloin luulin ettei hän ollut sovitusti soittanut (käski minut kellariin kotitöihin ja laittoi puhelimen soittoäänen minimiin, jolloin en kuullut soittoa, eikä hän vastannut puhelimeen). Isäni kanssa en saanut jutella ilman, että hän tarkkaili mistä puhuimme.
Kolmen pojan jälkeen sain vielä tyttären ja yritän hänen antaa nauttia tyttömäisistä jutuista. Koska hän rakastaa röyhelöitä, tylliä, kimallusta ja vaaleanpunaista, hankin tällaisia vaatteita.
Välit äitiini ovat hyvin etäiset, emme juuri soittele tai tapaa.
Kyllä täälläkin on vaikeaa ollut. Jo teini iässä sain syyt niskoilleen asioista joita en ollut tehnyt. Myöhemmin selvisi, että ne oli veljeni tekemisiä. Nuorena erotessani lyhyestä avioliitosta, äitini sanoi ensimmäisenä, että se on mun vikani, mulla on ollut liian hyvä elämä. Vaikka ei juuri tiennyt meidän elämästä tai parisuhteesta mitään. Se tekee vieläkin surulliseksi vaikka tapahtuneesta on yli 20 vuotta. Juuri, kun olisi tarvinnut tukea, saikin aiheettomasti syytökset niskaan vaikeassa tilanteessa. Myöhemmin olen vaikuttanut ammattiyhdistystoiminnassa. Sekään ei äitini mielestä ole hyvää, että nostaa asioita esille. Nelikymppisenä ajoin rekkakortin, joka oli pitkäaikainen haaveeni. Äitini mielestä siinäkään ei ole ollut mitään hyvää. Vaarallista työtä ja pitkää päivää ja miesten hommia. Olen pitänyt suhteeni äitiini kovin muodollisena. Silloin tällöin käyn kylässä. Olevinaan vaihdellaan kuulumisia. Vaikka äiti kysyy, mitä meille kuuluu, ei koskaan jaksa kuunnella, mitä vastaan, joten nykyään kuittaan asian sillä ettei mitään ihmeellistä tai ihan tavallista. Tietoisesti olen pyrkinyt huomioimaan omaa tekemistäni ja suhtautumistani omiin lapsiini, etten vaan olisi kuin äitini. Jostain syystä pelkään, että joskus kuitenkin tulen samanlaiseksi. Olenkin sanonut miehelleni ja lapsilleni usein, että sanokaa sitten, kun huomaatte samoja piirteitä, niin yritän skarpata.
Paljon samaa täällä! Mulla ei ole sisaruksia, mutta lapsuudesta saakka olen yrittänyt tulkita ja keskustellen korjata äitini hankalaa asennetta kaikkeen. Hän on yksinäinen (osin ihan omasta syystään, sukulaiset, työkaverit ym. eivät ole kelvanneet) ja katkera lapsuudestaan ja oman äitinsä itsenäisyydestä ja lopulta omasta vanhenemisestaan ja siitä, etten ole lapsi enää. Katkeruuksissaan ei saa elämällään oikein mitään aikaan, mikä tekee elämästä tyhjää ja tylsää. Lapsuudesta saakka mun tekemisiä on kritisoitu tai paheksuttu, ruoskittu häpeällä: poikaystäviä ei saanut olla, joten pidin ne salassa, kunnes oli pakko kertoa. Seksistä ei todella puhuttu ja varmaan olettaa yhä, etten harrasta haureutta. Ensimmäinen pitkäaikainen poikaystävä oli jatkuvan arvostelun kohteena, kunnes melkein vuosikymmenen jälkeen erosimme miehen pettämisen seurauksena ja silloinkin minä, petetty, olin äidilleni kauhistus ja pettymys. Ei kuulemma äitini äiti olisi hyväksynyt, että mies noin vain jätetään (mummo kyllä oli hyvin rohkea ja itsenäinen nainen). Kaikista ratkaisuistani saan kuulla narinaa, miten ”elä hyvä ihminen semmosta nyt rupea”, vaikka kertoisin meneväni mustikkaan. Olen muutenkin kuulemma ”ihan ku isäs”, kun ajattelen itse ja teen ratkaisuja pelkäämättä, matkustan ja opiskelen. Varmasti hän on katkera siitäkin, että pärjään ilman häntä. Päivittäin soitan hänelle tunnin puhelun työpäiväni päätteeksi ihan kiltteyttäni. Koskaan hän ei kysy kuulumisiani, ellei pakosta siinä vaiheessa, kun jo lopettelen puhelua. Valittaa, ettei minulla koskaan ole aikaa hänelle (muuta kuin tunti päivässä valitukselle).
Sittemmin tapasin uuden miehen ja rakensimme puoliksi salaa oman elämän. Perheessäni on nyt teini-ikäinen poikapuolikin. Äidille olen monta kertaa yrittänyt kertoa puolisostani, kuviakin olen lähettänyt. Ei kiinnosta eikä kommentoi, ensimmäisen kerran lähinnä vain nosti myrskyn siitä, että julkean mennä tapaamaan jonkun, joka varmasti oli syynä eroonikin, ja sitten hänelle kostaakseni varmasti muutan mahdollisimman kauas maalle niin, ettei hän varmasti pääsisi käymään. Äitini on valitettavan vaikea ihminen enkä jaksa jatkuvia konflikteja ja hänen miellyttämistään kaiken sen narinan keskellä, minulla on kuormittava työ, jonka jälkeen tunti valitusta ja vaivaa on minusta vallan riittävä määrä.
Hei! Olen itse vasta 17-vuotias ja minulla ei ole siis vielä omia lapsia, mutta suhteeni äitini kanssa on ollut viimeiset 2 vuotta erittäin kylmä ja vaikea. Tuntuu, että olemme äitini kanssa hyvin erilaisia eikä meillä ole melkein mitään samaa. On vaikeaa avautua ja puhua äitini kanssa. Päivässä saatan sanoa vain muutaman lauseen, sillä olen usein kavereideni kanssa. Kavereiden kanssa olen energisin ja puhun paljon, mutta kun saavun kotiin, niin ei huvita puhua, enkä tiedä mistä se johtuu. Haluaisin itsekin, että tilanne korjaantuisi, mutta menemme aina takapakkia jos äiti valittaa tai räyhää jostain. Silloin minua alkaa ärsyttämään ja saatan olla hiljaa. Seuraavana päivänä äiti saattaa taas valittaa kun en kommunikoi hänen kanssaan. Se saa minut kaivamaan itselleni syvempää kuoppaa ja ärsyynnyn siitä enemmän, eli en saa suustani oikeastaan mitään sanoja. Noin viikon jälkeen kun äiti nauraa tai puhuu minulle iloisemmin tai antaa jotain niin tilanne alkaa pikkuhiljaa muuttumaan ja alan puhumaan taas hieman enemmän. Tätä on jatkunut vain niin pitkään, että en jaksa tätä enää. Onko minulla tosiaan näin huono luonne vai missä mättää? Isäni on tosiaan hiljaisempi kuin äiti ja äiti siitä yleensä sanookin isälle, että miksi hän ei puutu tähän asiaan. Isäni on tullut kuitenkin niin erilaisista oloista kuin äitini. Isillä on 9 sisarusta ja hän asui syrjäisemmässä paikassa, toisin kuin äiti yhden siskon ja vanhempien kanssa kaupungissa. Tuntuu, että vanhempani eivät ole olleet minusta koskaan ylpeitä, ei silloin kun pärjäsin harrastuksessani. Koulussa olen kiitettävä oppilas enkä saa koskaan kuulla mitään hyvää oikeastaan. Ei edes pieniä kehuja. Jos hyvistä teoista/onnistumisesta ei palkita tai kehuta niin miten voi oppia? Vertaan äitiäni esimerkiksi kavereideni äitiin ja tuntuu että ne vitsailevat enemmän lapsiensa kanssa ja ovat samanlaisia keskenään. Minua helpottaisi varmasti itseäni jos äitikin avautuisi minulle jostain ja puhuisi vaikka omasta nuoruudestaan. Haluaisin siis kuulla, että onko minussa kaikki vika, niin kuin äitini väittää katsomaan aina vain peiliin. Vai pitääkö tässä lähteä terapeutille?
Sama täällä, vaikea suhde äidin kanssa.
Ennen oman tilanteeni kertomista haluan kommentoida “teini apua vailla”:lle, että vaikka en tilannettanne paremmin tunne, niin en missään nimessä usko sinun luonteessasi olevan mitään “vikaa”. Luonteet ovat erilaisia, ei viallisia. Kuulostaa siltä, että ei äitisi kauhean helpoksi lähentymisyrityksiä sinulle tee, jos ensin “räyhää”, ja seuraavaksi valittaa, miksi ei kiinnosta jutella. Eihän sellaisessa ilmapiirissä tee mieli jutella. Äidilläsi on varmaan jotain muuta elämässään, mikä kuormittaa, ja purkaa sitä sinuun, eikä näe asiaa siten, että mitä hän voisi tehdä/miten voisi muuttua, että sinä haluat lähentyä häntä kohtaan. Mutta varmasti kannattaa mennä terapeutille, jos tuntuu, että asia kasvaa mielessä turhan isoksi.
Olen nyt noin 30v., ja viime vuosina alkanut oikein urakalla reflektoimaan omaa äitisuhdettani. Minua ahdistaa äidin kanssa ihan todella paljon ja halveksin niin usein hänen puheitaan. En tiedä onko hänen oma vaikea parisuhteensa muuttanut häntä, vai vain ikä muuttanut persoonaa, mutta äitini näkee pelkästään negatiiviset puolet aivan kaikessa. Oli kyse kenen tahansa tutun tai tuntemattomammankin henkilön toiminnasta, aina äiti tuo esiin pelkästään ongelmakohdat niistä, ne, mitä pitäisi muuttaa. Eikä hän unohda muistuttaa, kuinka hän on monesti asiasta sanonut, eikä mitään ole tapahtunut. Olen vanhemmiten alkanut pohtia mahtaako äitini olla läheisriippuvainen. Olen itsessäni huomannut niitä puolia ja yrittänyt lapsuudestani tavoittaa tilanteita, milloin minut on jätetty tunteineni yksin ja kokenut syyllisyyttä. Äitini on hyvin huolehtivainen ja samaan aikaan “klassinen marttyyri”. Minusta hän ei laisinkaan riittävästi huolehdi omista rajoistaan vaan välillä tuntuu/näyttää siltä, että hän elää palvellakseen muita, elää muita varten. Kun tämä loputon muiden huolehtiminen yhdistyy muiden tarpeeseen itsenäisyydestä ja omasta halusta, tulee katkeroituneen oloinen äiti, joka ei juuri tee muuta, kuin valittaa ja palvelee. Kenenkään itsenäisyydelle ja omalle ajattelulle ei jää tilaa. Olen äidin seurassa usein erittäin ahdistunut, en tiedä mitä jutella äidille, kuin niitä näitä.
En tiedä mitä tehdä asian kanssa. Haluaisin jutella äidille, että onko hän itse miettinyt miksi näkee niin paljon vain virheitä ympärillään ja onko hän tyytyväinen nykyiseen elämäänsä. Mutta äiti on niin lähellä, että en tiedä miten ikinä pystyisin hänelle puhumaan rauhallisesti niin, että viestini tulisi ymmärretyksi, mutta en syyllistäisi.