Luin poikien äidit yhteisössä keskustelusta, jossa miniä ei ollut anopin kanssa hyvissä väleissä. Siitä rohkaistuneena ajattelin kertoa oman tilanteeni teille, sillä omalla kohdallani anoppi ei hyväksy minua.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä nyt kolme vuotta ja hyvin onnellisia suhteessamme. Molemmilla on taustalla vaikeat ihmissuhteet edellisten kumppanien kanssa ja oli todella vaikea heittäytyä tähän suhteeseen ja ennenkaikkea luottaa toiseen. Alkuun olimme hyvin varovaisia ja etenimme pienin askelin.
Vihdoin opimme luottamaan toisiimme, vaikka töitä saimme tehdä kovasti ja edelleen puimme aika-ajoin niitä syviä haavoja sisällämme. Mutta ihanaa on ollut huomata, että kerrankin toinen oikeasti kuuntelee, mitä on sanottavana eikä käännä selkäänsä, jos on vaikea aihe. Olemme siis löytäneet toisistamme sielunkumppanit. Ihana tunne! Olemmekin suunnitelleet häitämme ja elämä hymyilee kaikinpuolin.
Kun anoppi ei hyväksy…
Ongelmia aiheuttaa kuitenkin mieheni äiti, joka ei tunnu hyväksyvän minua. Itse yritän olla häntä kohtaan huomaavainen, enkä halua aiheuttaa mitään riitoja. Yhden pojan äitinä ymmärrän häntä, koska olen myös suojeleva äiti poikaani kohtaan. Poikani on siis edellisestä suhteesta.
Jotenkin tuntuu, että anoppi ei pohjimmiltaan halua olla sellainen, vaan siellä syvällä sisimmässä asuu ihana ihminen, joka vain pelkää poikansa puolesta. Mutta mieheni aiempi epäonnistunut suhde on varmasti vaikuttanut myös anoppiin.
Haluaisin anoppia auttaa asiassa, mutta hän on kovin puolustuskannalla ja en jotenkin osaa ottaa asiaa esille oikein hänen kanssaan. Pelkään ehkä hänen reaktiotaan tai että hän loukkaantuu vieläkin enemmän. Olisi kuitenkin mukavaa, että hän hyväksyisi minut ennen häitämme, koska minusta tuntuu pahalle ja en usko, että hänkään on tilanteesta kovin tyytyväinen.
Mieheni lohduttaa minua
Mieheni on äitinsä kanssa läheinen ja en todellakaan halua tähän väliin, vaan mieheni saa tavata äitiään milloin haluaa ja hänen äitinsäkin on tervetullut meille koska vaan. Hän ei vain halua oikein meillä käydä ja yleensä mieheni käy sitten hänen luonaan. Minäkin joskus, mutta ilmapiiri on sen verran painostava, että olen todennut ettei minun siellä kannata käydä kovin usein, jotta mieheni ja hänen äitinsä tapaaminen on mukava. Tämä tekee minut tosi surulliseksi.
Mieheni yrittää lohduttaa, että kyllä se äiti siitä vielä tokenee ja hyväksyy minut sitten ajan kanssa. Ja äiti on hänelle sanonutkin, että haluaa suojella häntä. Olen sitten tähän tyytynyt, mutta olisi ihana juhlia tulevia häitämme ensi kesänä niin, ettei anopin ja minun välillä ole kitkaa.
Mieheni on hoitanut mielestäni ihan hyvin tilanteen, ei ole asettunut minua vastaan, eikä äitiäänkään. Hän on yrittänyt olla siltana meidän välillä. En todellakaan toivo mieheltäni mitään äitinsä ja sukunsa hylkäämistä, se olisi aivan kamalaa. Voin pojan äitinä samaistua mieheni ja anoppini tilanteeseen.
Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa ja ehkä saanut tilanteen ratkaistua?
On minsuta usein väärä tulkinta että äiti ja poika ovat läheisiä ja rakastavassa suhteessa, jos tilanne on tuo. Silloinhan poika pon vielä riippuvainen äidistään ja hänen näkemyksistään eikä voi rakentaa omaa polkuaan.
MInusta teidän suhde vaatii toimiakseen sen että mies tekee pesäeron äitiinsä ja alkaa elämään perhe-elämää sinun kanssa ja teidän ehdoilla – ei häilyen välillä.
Auttaisiko jos kehuisit ja kiittäisit häntä, miten hienon pojan hän on kasvattanut ja miten kauniisti poika äidistään puhuu ja miten tämä poika sinua kohtelee tms. Pyytäisit hänen mielipidettään ja toiveitaan vaikka hääjärjestelyjen tai muiden asioiden kohdalla. Pyytäisit vaikka kahville luoksenne silloinkin kun mies ei ole kotona. Olisiko teillä jotain yhteisiä kiinnostuksen kohteita, joiden kautta siltaa voisi rakentaa? Sopivan tilanteen tullen voisi jossain sivulauseessa vaikka mainita, että itsekin pojan äitinä toivot, että poikasi aikanaan löytää ihanan naisen rinnalleen, jonka kanssa voisit viettää yhteistä aikaa.
On hienoa, että jaksat yrittää, vaikka tilanne kuulostaa melko jäätävältä. En oikein jaksa uskoa, että miehesi ei olisi katkaissut napanuoraa äitiinsä, koska hän ei kuitenkaan asetu kenenkään puolelle, vaan yrittää toimia välillänne mahdollisimman solidaarisesti. Osaisiko miehesi vinkata jotain, miten äitiä kannattaa lähestyä?
Hankala lähtökohta teidän yhteisen elämän taipaleelle. Vastaavaa kokeneena neuvon peräänkuuluttamaan heti omia rajoja, sillä siitähän tässä loppupeleissä on kyse. Ihanaa on myös sinun ymmärtäväinen suhtautuminen anoppiisi, itse olisin heti alkuun kuitenkin jo tiukka, sillä ymmärtäväisenä sinä olet se, joka vuosien saatossa sitten joustaa. Eikä sinun myöskään pidä anteeksi pyydellä omaa itseäsi ja rakkauttanne, elä ja nauti hetkistä, joita koette yhdessä. Anopin kuuluu elää reilusti siellä sivummassa, jos miehesi tarvitsee tukea aikaisempien suhteiden tuomiin haavoihin, terapia ehkä olisi vaihtoehto esim ennen häitä läpikäydä, jottei avioliittoanne heti alkuun anoppi ala varjostaa. 20 vuoden kokemuksella voin sanoa, että tuosta lähtöasetelmasta voi kehkeytyä todella kurjia yhteisiä vuosia. Toivottavasti teille kuitenkin käy hyvin ja olisitte mahdollisimman onnellisia yhdessä ❤️
Vähitellen pikkuhiljaa.. mikään ei tapahdu päivässä eikä kahdessa, vaan vähitellen.. Jos miehesi on tämän äidin ainoa poika voi tilanne olla sellainen että miehesi äiti kuvittelee sinun vievän hänen poikansa.. Monesti äiti haluaa pitää kiinni pojastaan jonka on synnyttänyt viimeiseen asti ja siinä jos missä tarvitaan lojaalisuutta myös miniältä.. Jos anoppia eli miehesi äitiä pitää jossain asioissa auttaa.. niin kysäset reilusti että mitä voit tehdä että se ja se asia tulee tehdyksi hänelle eli anopille.. vierailulla kysyt että voitko tiskata tai siivota tai osallistua puutarhanhoitoon tms. Sillan rakentamiseen ja suhteen luomiseen on käytettävä aikaa ja sen on tapahduttava vähitellen.. Yhdessä tekemällä ja harmonialla.. Muistiin tulee oma nuoruuteni jolloin tutustuin mieheeni ja hänen äitiinsä.. Niin me käytimme mieheni äitiä sukuloimassa.. kaupassa ym. otimme siis hänet auton kyytiin jossa olimme molemmat sekä mieheni että minä ja anoppini.. Saunottiinkin yhdessä.. ja anoppi myöhemmin katsoi ensimmäisen lapsemme perään kun itse olimme saunassa.. ja sen voin sanoa että sen hienompaa anoppia minulla ei ole ollut kuin mieheni äiti.. Hän oli kerrassaan hieno ihminen.. Kun hän sitten vuosia myöhemmin kuoli, minusta tuntui kuin pala olis viety pois.. niin paljon surin anoppiani ja hänen pois menoaa.. Meillä oli hyvä suhde ja uskon että ajan kanssa teidänkin suhde siitä rakentuu.. se vain vie aikaa vuosia jos ei vuosikymmenenkin…
Yks miniä Tämä on jo vanha asia mutta tuntuu edelleen pahalta. Kun avioliiton alussa asuimme anoppilan yläkerrassa, niin anoppi veti kylmästi ulko-oven edestäni lukkoon kun olin saanut ostoskassien eteiseen , ja olin tuomassa vaunuja rappusia ylös. Ainoa selitys oli että oma katto täs on pään päällä. Mies ei millään tavalla komentanut äitiään, sanoi vaan että kai sää nyt mutsin tiedät. Kai se vaikutti meidän väleihin, mies oli määräileviä narsisti ja mustasukkainen. En uskaltanut erota. Kun miehen mielestä olin hänen omaisuuttaan jota hän sai kohdella kuten halusi. 30 vuoden avioliiton hän kuoli, kehtaanko sanoa etten kauheasti surrut. Nyt on kaikki hyvin mutta ikuiset arvet se jätti