Tapasin miehen kanssa aikoinaan 13v sitten, kun oma lapseni oli 1 vuoden ikäinen. Lapsen biologinen isä ei ollut eikä ole lapsen elämässä omasta halustaan mukana. Melko pian pojalla kävi “lipsahdus” ja kutsui miestäni isiksi. Tästä kävimme keskustelua, jossa mieheni totesi että hän toivoo että saisi olla lapselle isä, vaikkei biologinen olekaan, ja tämä kävi myös minulle hyvin, lasta kasvatettiin yhdessä ja olimme perhe.
Perhe kasvoi
Perheeseen syntyi toinen poika, eikä tilanne paljoa muuttunut, isä oli molemmille tasavertainen, mutta arkea alkoi varjostaa orastava adhd vanhemman pojan kanssa, joten konflikteja oli pikkulapsiperheessä paljon. Itselläni oli myös masennusta, joka paheni hiljalleen.
Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kun erota, tilanne oli 3 vuoden jälkeen hyvinkin kaoottinen, eikä terapiastakaan ollut apua. Asuimme silloin miehen paikkakunnalla, ja eron myötä aioin palata omille seuduilleni. Lastenvalvojan määräyksestä minun ja miehen yhteinen lapsi jää isälle, esikoiseni tietenkin mukaan otin. Noh, pojan kanssa muutettiin, ja elämä alkoi niin sanotusti uudelleen. Vuodet pienen adhd lapsen kanssa oli haastavia omien mielenterveysongelmien jyllätessä, mutta ihmeen kaupalla vuosien saatossa toivuin pitkän lääke-ja psykoterapiajakson avulla.
Lue myös: Lapsen vaatteista lastensuojeluilmoitus. Kahdesti!
Aluksi yhteishuoltajuus toimi kitkattomasti
Näinä vuosina, eron jälkeen, esikoinen on vieraillut ex-miehen luona aina mahdollisina lomina pikkuveljeä piristämässä, kuten myös kuopus tullut luoksemme aina kun voi, välimatkaa kun on joitakin satoja kilometrejä niin ei onnistu ihan joka viikonloppu sekään.
Ja itse asiaan. Tämä vuosi on ollut poikkeuksellinen muista. Kuopus on ollut minulla lähes kaikki lomat ym mahdolliset tähän asti, kesällä jaettu 2x niin, että saisi siellä kotonakin välissä nähdä kavereita ja harrastella ja tulee taas pariksi viikoksi äidille (+ myös itse voin järjestää pojalle syntymäpäiväjuhlat silloin täällä). Joka toinen jouluaatto, mahdollisesti äitienpäivänä ja syys-talvi-hiihto- ja joululomat.
Tämän vuoden hiihtoloma peruuntui, koska heillä isän luona oli ollut muuta ohjelmaa, ja ymmärränkin hyvin, että joistain lomista pitääkin karsia kun joskus varmasti haluavat yhdessäkin touhuta lomilla. (Aika vain tuntui raskaalta kun olimme viimeksi nähneet jouluna, seuraavaksi äitienpäivänä.) Puhuin exän kanssa siitä että mites tuo vanhempi sälli? Koskahan hän tulisi heille? Ex oli sitä mieltä ettei siinä oo järkeä että tulee kun kumminkin haluaa kotiin jossain vaiheessa. Ja poika on alkanut kiroamaan että se tarttuu pienempiin lapsiin niin ei ole hyvä idea.
Lue myös: Lapseni eivät ole missään loistavia ja se harmittaa minua
Esikoinen hakee rajoja
Pyysin exää keskustelemaan pojan kanssa puhelimessa asiasta, jonka lopputulos oli se, että poika saa tulla, mutta kunhan miettii tarkkaan, miten kauan jaksaa olla. Meilläkään ei saa kiroilla, niitä lipsahtelee kyllä, kiellän ja huomautan, kiristän ja rankaisen, mutta koen sen kuitenkin jollain lailla olevan rajojen hakemista, myös sieltä isän päästä. Ja näin kokemuksena, suurkaupungissa jossa asumme, kiroilevat lapset huomattavasti enemmän kun pohjanmaalla tuppukylissä. Esikoinen on siis käynyt joka kesä/muilla lomilla isänsä/pikkuveljensä luona 10 vuotta.
Kuopus tuli “sovitusti” kesäloman alkupuolella, meillä ei siis toimi niin että voisi kesälle kuukausia aiemmin sopia mitään koska isä viittaa kintaalla ja “katotaan ny”. Pojat olivat he innoissaan isoveljen kanssa lähdössä yhdessä isän luo kun aika on, aivan niinkuin ennenkin ja suunnittelivat kaikkea tekemistä. Podin pahaa mieltä, mutta rohkaistun silti kysyä vielä isältä asiasta. Isä ei osannut sanoa, mutta perusteli ettei aio jättää tätä esikoista yksin avovaimonsa kanssa ilma häntä, koska heillä olisi siellä sitten jo 4, mikä olisi raskasta, kun itse on töissä. Että korkeintaan viikoksi voi tulla kun hällä on vapaa.
Ok, tämä selvä. Aika koitti ja pojat menivät isälle. Isä myös ohessa ilmoitti ettei kuopus tulisi enää minulle kesän aikana, koska niin paljon on pelejä/harrastuksia. Nielin ja hyväksyin, ja kysyin tilinumeroa jolle voin siirtää lahjarahaa, enhän siis saanut viettää lapseni syntymäpäiviä.
Hiipuuko oikeuteni pikkuhiljaa, vaikka meillä on yhteishuoltajuus?
Nyt olen umpikujassa. Tai ajatukset hukassa. Miten tässä käy, joudunko joku päivä sanomaan 13-14 vuotiaalle, ettei hän pääse isänsä luo enää koskaan, koska kiroilee? Että on tuhma? Ettei isä haluakkaan olla isä hälle enää? Ja alkaako mun oikeudet kuopustani kohtaan hiipumaan, vaikka yhteishuoltajuus onkin? Isä toivoo yksinhuoltajuutta, mutta muilta tahoilta ollaan suositeltu ettei kannata.
Onko teillä neuvoja tähän tilanteeseen, mitä tehdä?
