Mitä te tekisitte seuraavanlaisessa tilanteessa? Mieheni lapsi vihaa minua, enkä voi tehdä asialle mitään.
Hieman taustaa. Nuoruuteni ei sujunut suunnitelmieni mukaan. Tapasin vääränlaisen ihmisen ensirakkautenani, koin kovia suhteessa ja sairastuin henkisesti. Psyyke petti. Asiani olivat vuosia hyvinkin sekaisin ja niiden selvittelyyn meni vuosia.
En mahtanut asioiden kululle mitään. Kuitenkin selvisin ja pääsin elämääni kiinni hyvinkin lujasti. Näistä asioista jo kaksikymmentä vuotta.
Nykyisen mieheni lapsi ei hyväksy minua
Nyt olen äiti ja eronnut lasteni isästä vuosia sitten. (tarkennuksena, lasteni isä ei liity koko asiaan mitenkään)
Nykyisen mieheni kanssa ollaan oltu yhdessä jo pitkään (useita vuosia).
Koko meidän yhdessä olo aikana, ei mieheni lapsi ole hyväksynyt minua. Mieheni ex vaimo on “rökittänyt” minut heti alkuunsa ja tehnyt selväksi etten ole tervetullut hänen lapsensa elämään ja vielä vähemmän hänen elämäänsä. Syytä kysyttäessä, syytä ei ole sanottu.
Mitään hinkua mieheni exän elämään ei koskaan ole ollutkaan, vaikka tunsinkin hänet aiemmin. Heidänkin erostaan oli silloin jo kymmenisen vuotta.
Nyt tämä “lapsi” on jo aikuinen. Käyttäytyy kuitenkin käsittämättömän tökeröllä tavalla, josta on osansa saaneet myös minun kouluikäiset lapseni. Pahiten tästä kärsii kuitenkin mieheni, jolle oma lapsi on tietenkin tärkeä ja rakas.
Miksi lapsi vihaa minua?
Vihdoin nyt, vuosien kysymisen jälkeen, mieheni lapsi on kertonut syynsä minun vihaamiseen: menneisyyteni. Menneisyyden virheeni, psyykkeeni pettämisen ja ne “herkulliset palat”, jotka hänelle on kerrottu ja kuitenkin jätetty kertomatta koko totuus.
On niin raskas asia, että tämä nyt käännetään taas ylös. Läväistään naamalle ja yritetään sillä saada välirikko miehelleni ja minulle. Olen ylpeä ja kiitollinen siitä, kuinka selvisin ja kuinka hyvin asiat ovat nyt.
Meillä on mieheni kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, mutta epäilen niiden onnistumista, sillä tällä mieheni lapsella on niin suuri osa isänsä elämässä ja niin suuri inho minua kohtaan.
Monta vuotta olen yrittänyt ymmärtää tätä kaikkea ja olin yllättynyt, että mikä syy tähän kaikkeen oli. Haluaisin kertoa, kuinka asiat elämässäni meni, mutta hän ei halua kuulla. Tuomitseminen on näköjään helpompaa. Toisaalta ajattelen, olenko tilivelvollinen enää tässä vaiheessa kenellekään näistä asioista?
Mieheni on lujasti tukenani, hän on tehnyt kaikkensa että saisi lapsensa ymmärtämään, mutta se on toivotonta. En oikein tiedä mitä tehdä, on todella maahan lyöty olo.
Olisiko kenelläkään hyviä neuvoja tai vertaistukea tarjota?
Voit kirjoittaa anonyymin kirjoituksen Sana on vapaa -artikkeliksi, lähettämällä sen meille osoitteeseen jonna@poikienaidit.fi
