Kyllä minä omani olen kasvattanut.
Lasten pahoinvointi on tapetilla, taas kerran ja perustellusta syystä. Olemme kollektiivisesti järkyttyneitä viimeisimmistä uutisista, kuolemaan asti kidutetusta teinipojasta, jonka henki lähti ns. lapsuudenystävien käsien kautta. Olemme surullisia, ymmällämme, voimattomia ja yritämme löytää syytä – ja syypäätä kaiken pahuuden alkulähteille.
Sosiaalinen media pursuaa adresseja ja harhautamme hetkeksi tuskaamme kaivamalla pankkitunnukset allekirjoittaaksemme vetoomuksen muutoksen puolesta. Muutoksen, joka tapahtuu tuolla jossain, kaukana minun arjestani.
Haluaisimme pelastaa kaikki maailman lapset koulukiusaamiselta ja siirtää kiusaajat toiselle puolen Suomea. Haluamme tuomita kaikki luuserivanhemmat, jotka eivät selkeästikään osaa kasvattaa lapsiaan, opettajat, jotka eivät tunnu enää välittävän ja lastensuojelun, joka antoi taas yhden lapsen livahtaa tukiverkosta läpi. Kyllä minä olen omani kasvattanut ja sen pitäisi riittää.
Lue myös: Koulukiusaajan tarina. Ymmärsin vihdoin tekoni
Rakenteissa on paljon viilattavaa, kun monet apua tarvitsevat saavat toiveestaan huolimatta sitä vaille.
Haluaisin kuitenkin kyseenalaistaa ajatuksen, jossa kukin vastaa vain omistaan ja lasten pahoinvointi on vain viranomaisten asia. Jos hyvinvoivien lasten taustalla on hyvinvoivat aikuiset, on syytä ottaa askel taaksepäin ja katsoa nähdä metsä puineen: naapureineen, tuttavineen, kollegoineen ja tuttavineen.
Jos aikuiset kohtelevat toisiaan huonosti, välittyy pahoinvointi usein suodattamattomana lapsille
Kyse on ennen kaikkea kaksinaismoralismista sen välillä, mitä toivomme lapsiltamme ja miten itse kohtelemme muita. Jaksaisiko esimerkiksi sinun toistuvasti kiusaamasi työkaveri valaa lapsiinsa uskoa kirkkaasta tulevaisuudesta, jos hän joutuisi pelkäämään jokaista uutta aamua?
Oletko se sinä, joka näppäilee nauruhymiöitä ja trollikommentteja artikkeleihin, joissa koet tarvetta osoittaa halvennusta ja ylemmyyttä muihin nähden – ja samalla taivastelet miksi naapuriluokan tyttö maalitti lastasi Tiktokissa?
Älä osallistu netin koulukiusaamista vastustavaan kampanjaan, jos itse pyörittelet töissä silmiä kollegan aloitteille ja kyseenalaistat muiden kuullen naapuriosaston Viivin sairasloman tarpeellisuutta.
Älä paheksu luokkakavereita, jotka eivät ilmestyneet lapsesi synttäreille, jos itse ghostaat tuttaviasi jättämällä viestit vailla vastausta ja teet ohareita kerta toisen jälkeen lupauduttuasi johonkin mikä ei enää lähdön hetkellä huvitakaan.
Älä ehdota, että lapsesi eskariopettajan pitäisi opettaa lapsille yhteisöllisyyttä ja tiimihenkeä, jos kohtelet vastaantulevaa naapuria kuin ilmaa etkä saa sanottua huomenta bussikuskille.
Oletko sinä se, joka puoliviattomasti hiekoittaa ryhmädynamiikkaa pienillä huomioillasi: ”Ei millään pahalla, mutta musta vähän tuntuu että..”, tai että ”Tiina on kyllä ihana ihminen, mutta onko se sustakin joskus vähän..”
Lue myös: Taaperon impulsiivisuus pelottaa sisaruksia
Haluaisin muistuttaa, että meillä on valtaa omissa yhteisöissämme enemmän kuin tiedätkään. Ethän käytä sitä väärin, murentamalla samalla omalla käytökselläsi jonkun lapsen tärkeintä turvaa?
Sinun sukulaisesi, naapurisi, kollegasi, tuttavasi, asiakkaasi, esimiehesi, tiimiläisesi, oman kunnan FB-palstalainen, poliitikko tai iltapäivälehden julkkis on hyvin usein jonkun lapsen keskeisin hyvinvoinnin lähde. Se, kohteletko häntä kunnioituksella vai halveksuen vaikuttaa hänen resursseihinsa tehdä sitä kaikkein arvokkainta työtään. Tämä puolestaan vaikuttaa suoraan siihen minkälainen yhteiskunta meillä on muutaman vuoden päästä: Pelokas ja kuppikuntainen vai yhteisöllinen, jossa ammennetaan voimaa toinen toisistaan.
Tästäkin voi joku loukkantua: ”Olenko minä muka syypää siihen, että kollegan lapsi on koulukiusaaja?” – Et tietenkään. Mutta voitko osaltasi vaikuttaa siihen, että joku toinen aikuinen jaksaa tänään olla kotona kannustavampi ja tasapainoisempi vanhempi? – Totta hel**tissä.
Haluatko sinä kirjoittaa ajatuksiasi muille? Me julkaisemme ne nimettömänä Sana on vapaa kirjoituksena. Lähetä teksti: jonna@poikienaidit.fi
