Meillä on ollut alusta saakka poika (2v) äitiriippuvainen. Nyt tilanne on keväästä päiväkodin aloituksesta lähtien ollu jo ihan järjetön ja meillä vanhemmilla on nyt ymmärrys, sympatiat ja henkinen jaksaminen ihan loppu. Poika haluaisi koko ajan olla vain äidin kanssa ja tuonkin ajan pitäisi olla lähinnä sylissä. Isä ei kelpaa mihinkään eikä mitenkään päin, isä ei saisi tyyliin edes puhua tai olla näköpiirissä, muuten lapsi kiljuu “ei ei ei”, huitoo ja tönii isää pois. Lapsi hermostuu ja juoksee perään, jos nousen hänen vierestään tai jos kehtaan poistua vessaan, alkaa hysteerinen itku. Isä kyllä haluaisi ja yrittää olla ja leikkiä lapsensa kanssa. Ylipäätään kaikki lapseen liittyvät rutiinit hoidetaan vuorotellen, vaikka isän nämä hoitaessa tosiaan poika vaan raivoaa.
Yhteistä isä-poika aikaa
Aloitimme aikanaan vauvauinninkin sen vuoksi, että se olisi isän ja pojan yhteistä kivaa aikaa. Mutta ongelmaksi onkin tullut se, että kun he ovat kahdestaan, isä kelpaa. Mutta jos olemme samaan aikaan paikalla, vain ja ainoastaan äiti kelpaa.
Kaikki olisi siis vallan mainiosti, jos minä vain tekisin ihan kaiken. Mutta eihän se nyt näin vaa voi mennä. Poika on tosiaan melkeinpä syntymästä saakka enimmäkseen kelpuuttanut vain äidin, mutta nyt tilanne on jo hermoja raastava.
Äiti jo aivan poikki
Minä olen aivan loppu tähän ja miestä myös luonnollisesti surettaa ettei omalle lapselle kelpaa. Ja nyt en jaksaisi näitä “mitäs menit tekemään lapsen, jos et jaksa olla sen kanssa” -tyylisiä näsäviisasteluja, vaan vertaistukea. Olen ihan epätoivoinen, kuinka kauan tätä pitää vielä jaksaa? Jos jollakin muulla on ollut samanlaista, niin kauan tätä kesti ja mikä siihen auttoi? Pitäisikö ns. vastata lapsen tarpeisiin ja tehdä kaikki äidin puolesta? Ja eikö tämä silloin vaan lisää isävastaisuutta entisestään? Ja ainakaan oma jaksaminen ei riitä hoitamaan kaikkea yksin.
Mekin haluttaisiin vaan se sama “iloinen, rauhallinen ja kiltti poika” kokea kotona, joksi häntä on päiväkodissa kehuttu.
Onko sinulla jotain sydämelläsi ja haluat jakaa sen muillekin? Kirjoita ajatuksesi ylös ja lähetä ne meille jonna@poikienaidit.fi, sarianna@poikienaidit.fi tai erika@poikienaidit.fi niin julkaisemme kirjoituksesi nimettömänä. Vastuu kirjoituksen sisällöstä on aina kirjoittajan oma.
Tää kuulostaa ihan samalta kun meillä ollut pojan kanssa. Lisänä oli myös järkyttävä mustasukkaisuus jos pidin toista lastani sylissä niin johan tuli huutoa ja itkua ja repimistä. Nyt poika on 2,5 vuotias ja alkaa jo hieman helpottamaan, mutta edelleenkään ei kelpaa kuin äiti nukuttamaan tai hampaita pesemään.
Oletteko ollet öitä erossa? Kuulostaa sanasta sanaan samalta mitä juuri viim 6kk aikana kävimme läpi vajaa 3 vuotiaan kanssa. Lapsi oli isän kanssa 2 yötä reissussa ja tilanne helpottui täysin, se riitti tilanteeseemme. On todella raskasta, tiedän hyvin mutta kaikkea kannattaa kokeilla. Itse en saanut mennä edes vessaan tai viemään roskia ulos ilman että lapsi roikkui jalassa kiinni ja suihkuun tuli mukaan vaikka vaatteet päällä kunhan sai roikkua minussa. Uskon että tuo on vaohe vaikka meilläkin vaihe oli pitkä. Kokeile ottaa etäisyyttä omalla tai poikien reissulla, saatte kaikki hengittää. Tsemppiä!