Hei poikien yhteisön äidit! Haluaisin nimettömänä kysyä ja myös nimettömänä voi tähän vastata. Kysyisin siis näkökulmia, syitä ja kokemuksia avioeroon, joka on tehty tavallaan ilman tosi “painavia” syitä kuten väkivaltaa, alkoholismia, pettämistä. Onko avioero ilman painavaa syytä ok?
Olemme mieheni kanssa hyvin erilaisia
Nimittäin olemme olleet 20 vuotta yhdessä mieheni kanssa ja olemme tosi erilaisia niin luonteiltamme, mielenkiinnon kohteiltamme kuin perhetaustaltammekin. Tämä on ainoa vakava parisuhteeni. Vuosien saatossa olemme eläneet poikiemme toiveiden ja harrastuskalenterin mukaisesti ja klassisesti kasvaneet erilleen. Illat vietämme mieheni kanssa eri huoneissa katsoen itselle mieleistä viihdettä, kun saamme lapset nukkumaan.
Viikonloppuisin tehdään lapsille mieleisiä asioita, herätään turnauksiin.
Kahdenkeskistä yhteyttä ei vaan ole, eikä vuosiin ole edes muutamia asioita saatu puhuttua, kun lapset keskeyttää koko ajan. Tuntuu, että ei tule kuulluksi ja nähdyksi. Puhumattakaan molemminpuolisesta arvostuksesta – erilaisuus repii. Itselleni on perhetaustassa opetettu, että aikuisten annetaan välillä keskustella ja että aikuiset tekee päätökset, mitä tehdään/touhutaan.
Mies taas on perheestä, jossa on eletty lasten kautta kaikki ja hän on aidosti sitä mieltä, että lapset saavat itse päättää, mihin menevät ja mitä tekevät ja me kuskataan. Arki on hektistä, kun lapsella on harkkoja/kuskausta vaativia menoja melkein joka arki-ilta ja vkl.t aamuisin herätään kellon soittoon, kun lähdetään turnauksiin. Arkemme on siis minusta tosi kuormittavaa ja itse haluaisin rauhoittaa lapsen arkea ja niin, että hänellä olisi välillä “olla vaan”-aikaa ja että meillä olisi välillä perheenä aikaa tehdä asioita, jotka kaikkia meitä kiinnostaisi edes jonkin verran.
Arkemme ei vastaa minun mielenkiinnon kohteitani yhtään
Kotona ollessa mies ja pojat katsovat koko ajan kaikkea mahdollista urheilua ja sisällä pelataan mailapelejä ja pallot pomppii. Olen niin kyllästynyt arkeemme, joka ei vastaa minun mielenkiinnon kohteitani yhtään ja pelkät urheilun äänet tv.stä saavaat minut raivon partaalle.
Kateellisena katson pariskuntia, jotka käyvät yhdessä lenkillä, hiihtämässä, salilla, ostoksilla, reissuissa, jne. Mieheni ei halua minun kanssani lähteä minnekään. Poikiensa kanssa kyllä suunnittelee reissuja ja harrastaa, ylittää itsensä. Kaverinsa kanssa myös käy hotellilomilla, mökeillä, saunomassa, jne. Minun kanssa ei voi tehdä yhtään mitään. Olen miettinyt, että eikö aviopuolison kuuluisi olla paras ystävä, jonka kanssa eletään myötä- ja vastamäessä, koetaan ja nähdään maailmaa? En usko oikein siihen, että vaihtamalla välttämättä paranee. Mutta sitä mietin, että onko helpompaa olla oikeasti yksin kuin yhdessä yksinäinen? Toivon aidosti sydämellä kirjoitettuja vinkkejä ja ajatuksia. En kaipaa arvostelua, vaan kokemuksia ja näkemyksiä.❤️
Voit lähettää kirjoituksiasi osoitteeseen: sarianna@poikienaidit.fi tai jonna@poikienaidit.fi
Pohdintaa: Kuten sanoit, tuskin vaihtamalla paranee. On sääli, ettei tänä päivänä tunnuta arvostavan ydinperhettä, vaikka turvallinen koti jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä on kiistatta lapselle paras ympäristö kasvaa. Siksi kommentoin näkemykseni, koska todennäköisesti monen mielipide on, että “erotkaa vaan, ei sitä tarvitse väkisin roikkua.” Eri asia on, jos koti ei ole turvallinen/siellä on vakavia ongelmia, silloin siitä voi lapsikin kärsiä.
Lupasitte aikanaan rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä, joten jos tämä on nyt sitä vastamäkeä, niin ehkä luvassa olisi taas myötämäkeä, kun tästä vaiheesta pääsee eteenpäin? Se vaatii varmasti työtä, joten ehkä terapiasta saisi apua, jos mies olisi valmis myös pohtimaan tilannettanne. Elämä on täynnä erilaisia vaiheita, helpompia ja vaikeampia.
Toit myös ilmi kyllästymisesi tilanteeseen. Varmasti myös yksin ollessasi tulisi asioita, johon kyllästyisit, joten siinäkin pätee tuo sama, että tuskin vaihtamalla paranee. Olet kuitenkin aikanasi valinnut hänet, joten jos palaat ajassa taaksepäin, niin ehkä löydät taas niitä ihania asioita ja piirteitä joita rakastaa, vaikka nyt ne tuntuisivat kaukaisilta.
Tsemppiä!