En tiedä, millaista on kun voi soittaa ystävälle mistä tahansa asiasta mihin tahansa vuorokauden aikaan. Tai kun voi rakkaan ystävän kanssa vuodattaa kyyneleitä niin ilossa kuin surussakin. Tai kun on joku ihminen, joka tuntee sut täysin läpikotaisin, tietää mistä pidät, millaista musiikkia kuuntelet, millaisia kirjoja luet, muistaa lasten syntymäpäivät, kertoo omista huolista ja murheistaan koska tietää sinun aina kuuntelevan. Tai että olisi joku, jolle voi purkaa perhehuolia, koska kaikista asioista ei vaan voi puhua miehen tai oman äidin kanssa. Että olisi joku, jonka kanssa lähteä lounaalle. Että olisi joku, jota voi oikeasti kutsua ystäväksi. Tai edes jotain edellä mainituista.
TUNNEN OLEVANI HUOMAAMATON
En koe, että olisin koskaan ollut kenenkään paras ystävä kuin hetkellisesti joskun nuorempana, aikuisiällä en lainkaan, vaan osa jotain ryhmää, helposti korvattavissa, yhdentekevä ja huomaamaton. Aina on ollut tai tullut joku, joka on toisen kanssa samalla luokalla, asuu lähempänä, harrastaa samoja asioita, on tuntenut pidempään tai muuta vastaavaa ja olen aina jäänyt tällaisten parempien kavereiden varjoon. On syrjäytetty ja vähitellen on yhteydet hiipuneet pois, vaikka olen koittanut niitä ylläpitää edes vähän, toinen ei juurikaan. En ole myöskään päässyt esim uusissa työpaikoissa mukaan jo valmiiksi tiiviisiin porukoihin, mutta kuunnellut sujuvasti vieressä muiden illanviettomuistoja. Jos minun puhelimeni soi, on se joko äiti, sisko, aviomies tai joku virkailija. Viestit ovat joko johonkin ryhmään tai sitten jonkun lapset haluavat nähdä meidän lapset. Tai sitten tulen mieheni kylkiäisenä. Mistä tämä sitten johtuu, en tiedä, koska en koe olevani ilkeä ihminen. Kerran yksi työkaveri totesi minulle, että sulla on varmaan paljon ystäviä, kun olet niin ihana ihminen. No ei ole.
Ruuhkavuodet, voivat monet sanoa. Ehkä juu, mutta ei ole vuosien saatossa paljon kaason tai kummien pestejä tarjottu. Muuten kuin sisarusten lapsille.
Tietysti olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka jollain tapaa ovat osallisia elämässäni, heitä onneksi on, mutta nekin porukat, joihin kuuluun, ovat olemassa lähinnä mieheni kautta. Olenkin monesti miettinyt, että jos meille tulisi ero, eroaisin myös niistä ihmisistä, joita jollain tapaa voisin tituleerata ystäviksi.
Perhe on muodostunut minulle äärimmäisen tärkeäksi ja onnekseni minulle on suotu ihana sellainen, sekä se johon olen syntynyt että se jonka olen saanut. Sydänystävää minulla ei silti ole. Tämä on minun osani, olen sen hyväksynyt.
– Anonyymi kirjoittaja –
Kiltit ihmiset jää jalkoihin, kun taas ihmiset jotka vähintäänkin juoruilee/tietää juoruja on niitä mielenkiintoisia ihmisiä,he ovat niitä jotka keräävät magneetin lailla ihmisiä ympärilleen,käyvät illanistujaisissa,ja joilla on ystäväjoukko. Näin minä asian näen. Kiinnitän huomioni usein eri asioihin kuin muut,katson syvemmälle,se on adhd piirteeni. Osaan lukea ihmisiä ja ensivaikutelmat on usein oikeita. Minulla on kavereita,muutama,mutta ei sellaista maailman tärkeintä parasta ystävää. Olen aina kotona ja Elämäni pyörii perheeni ympärillä. Krooninen kipusairauteni on yksi syy siihen että tavallaan Olen tyytyväinen tähän,koska en voi tehdä suunnitelmia päivää pitemmälle. Mutta kaipaan ystävää,toista naista jolle voisin luottaa kaikki ajatukseni. Mutta kuinka vaikeaa on löytää sellainen? Ennen sairastumistani olin useammin kavereiden luona,ihmisten jotka olen tuntenut peruskoulusta asti ja siihen mukaan myöhemmin tulleita ihmisiä. Silti tunnen etten kunnolla oikein tunne heitä,en niin,että kenellekään heistä voisin kaikki tuntoni purkaa,ja luottaa siihen ettei ne leviä. Minulla on luottamisen vaikeus,varsinkin naisiin. Sivusta seuranneena Olen nähnyt kuinka ns parhaat ystävät puukottavat toisia selkään aika pienistä syistä. Vuosia sitten Minulla oli naispuolinen paras ystävä. Hän rakastui eksääni,lasteni isään. Varmaan tuttu tilanne monelle. Vaikka asia ei minua haitannut, tiesin että en enää voisi luottaa häneen. Karkeasti sanottuna kaikki me naiset kerromme melkeinpä kaiken miehillemme. Ja tuo siis karkea yleistys,jonka ajattelen osuvan onnellisiin parisuhteisiin. Olen onnellinen kuitenkin perheestäni,miehestäni joka on myös paras ystäväni,vaikkakaan en voi hänelle puhua ihan kaikesta,ns tyttöjen jutuista. Ehkä ne bestikset on sitä lapsuuden ja nuoruuden vaihetta, ja täytyy olla onnellinen että nyt on uusi vaihe,perhe-elämä. Kaikkea hyvää sulle aloittaja! Toivottavasti löydät ystävän. Sellaisen joka arvostaa sua sellasena kun sä oot,ja johon voit luottaa.