Äidiksi tuleminen on yksi elämän suurimpia mullistuksia. Tunteita laidasta laitaan. Osa menettää ystävänsä äitiyden myötä, toinen löytää uusia. Lue alta kolmen äidin tarinat.
ÄIDIKSI KASVAMINEN
Kun aloin odottamaan esikoistani, olin 17-vuotias.
Olin miesystäväni kanssa seurustellut 1,5 vuotta.
Sain ennen esikoista yhden keskenmenon ja se oli kova paikka.
Jouduin kaavintaan ja hädin tuskin olin nukutuksesta silmiä auki saanut, kun hoitaja tulee E-pillerireseptin kanssa kertomaan, että niitä on syötävä. 17-vuotiaat eivät voi tulla äidiksi.
En minä niitä koskaan hakenut, odotin seuraavan kierron ja yritimme uudestaan.
Esikoiseni sai alkunsa ekasta yrityksestä.
Raskausaikana tein kaikkeni lapsen hyvinvoinnin eteen. Silti tuntui, ettei kukaan ulkopuolinen uskonut minun äitiyteen. Olin viimeisessä lääkärineuvolassa rv 36, kun lääkäri lopussa kysyi ”onhan vauvan vaatteet pesty ja silitetty kaappiin valmiiksi?!”
Häkellyin täysin. Olin pessyt ne, mutta en silittänyt. Niinpä kävelin kotiin ja ensimmäisenä silitin kaapillisen vauvan vaatteita.
Ja siitä hetkestä lähtien silitin kaikki lasten vaatteet, aina.
Synnytys oli helppo, äidiksi tulo oli parasta mitä tiesin. Nautin joka hetkestä. Synnytyksen jälkeen aloin saamaan kehuja neuvolastakin, että olen todella omistautuva äiti. Ystäväni äiti näki minut usein kävelyllä vauvan kanssa ja hän aina muisti kertoa, kuinka äitiys pukee minua. Kuulemma mun onni sädehtii kauas.
Mutta ystävät kaikkosi hyvin pian. Eräs kertoikin, ettei tiedä mistä mun kanssa voi enää puhua, kun mun elämään ei kuulu miesseikkailut tai baarit. Muutama rakas ystävä on jäänyt niiltä ajoilta. Ja sain äiti-lapsi kerhosta uusia ystäviä, jotka jakoivat samaa arkea.
Esikoiseni täytti juuri 22v. Itse olen siinä iässä ollut jo kolmen lapsen äiti.
Nykyään olen kuuden lapsen äiti ja he ovat parasta mitä tiedän.
Ps. Silitän edelleen lasten vaatteet, kiitos lääkärin vuodelta 2002
Lue myös: Raskaus ja rokkotaudit – kattava opas odottajille
Oltiin toivottu lasta usean vuoden ajan.
Aloitettiin yrittäminen jo alle 25-vuotiaina. Lopulta päädyimme lapsettomuushoitoihin, kun takana oli 7 vuotta yrittämistä ja syiden selvittämistä. Hoidot onnistuivat ja raskaus meni kohtuullisen hyvin. Synnytyksessä tuli paha repeämä ja menetin paljon verta. Onneksi tästäkin paraneminen meni hyvin. Koin kuitenkin ahdistumista siitä, että aina joku vähätteli tapahtumaa “kai sen nyt voi silti uudestaan tehdä” tai “kyllä sitten aika kuultaa muistot”. Muutama ystävä kenellä on aikaisempia lapsia tai sai lähes samaan aikaan lapsen, muisti kertoa miten en palaudu samalla tavalla, kun kävin niin huonosti synnytyksessä tai miten ammun itsenäni jalkaan kun toimin oman vauvani kanssa miten toimin. Onneksi vauvaryhmistä sain paljon tukea ja ymmärrystä tilanteisiin, vaikka tuntui että jopa oma paras ystävä “hoitaa omaa lastaa paremmin tai ainakin antaa ymmärtää näin”. Onneksi tukiverkko on muutenki hyvä ja lapsi on päässyt myös hyvään hoitoon isovanhemmille 🩵 parasta on ollut laittaa ruokaa pienelle pojalle, joka syö isolla ruokahalulla ☺️ vauva vuosi on tosin vielä kesken, enkä malta odottaa mitä loppuvuosi tuo tullessaan.
Huonovointisuutta lähes loppuun asti. Synnytys oli kyllä nopea, mutta jouduttiin tikkaamaan repeämän vuoksi aika paljon, joten toipumiseen meni aikaa. Vauva oli kyllä ihana ja suloinen, mutta nukkui päivisin lähinnä rattaissa, jos niissäkään. Lisäksi vauvalle täytyi olla paljon läsnä, ja leikittää paljon hänen vähän kasvaessaan. Onneksi seuraavat raskaudet ja synnytykset ja vauvavuodet eivät ole olleet läheskään yhtä vaikeita. Kuudes lapsi on nyt jo taapero, ja on kyllä aivan eri tavalla näiden muiden kohdalla osannut nauttia siitä vauva-ajasta. Se vuosi menee niin nopeaa lopulta kuitenkin.
