Äidin ajatuksia. Me vanhemmat ja aikuiset olemme lasten malli. Se mitä vitsailemme, miten puhumme, on heille normaalia ja menee eteenpäin kouluun. Se mitä itse sitten vitsailee ja luulee hauskaksi, voikin satuttaa toista mielenterveyteen asti.
Me olemme malli lapsille
“Mitä homopornoa luet?!” “Homot pukeutuu vaaleanpunaiseen.” Yms kaikkea sellaista vitsailua jonka luulisi jo kadonneen. Paitsi ettei ole. Tänään viimeksi luin somesta noi lauseet ja vastaavia.
On poikia jotka ovat herkkiä. Poikia jotka lukevat tai soittavat pianoa mieluummin kuin urheilisivat, poikia jotka eivät sovi muottiin. Ei ole sääntöjä oikeasti millainen poika täytyy olla. Heitä kun on laidasta laitaan.
On sallitumpaa (jopa suotavaakin) että tyttö on poikatyttö, raju tyttö kuin Ronja tai Justiina.
Mutta sitten kun on tyttöpoika, niin sellaisista vitsaillaan ja pitäisi olla kovempi.
On poikia jotka pukeutuvat vaaleanpunaiseen, kasvattavat pitkät hiukset, haluavat “tyttöjen” repun ja “tyttöjen” kenkiä. On poikia jotka haluavat tehdä niin, mutta eivät uskalla. Koska heitä kiusattaisiin.
On poikia. Ja sitten on lapsia joita ympäristö pitää poikana mutta lapsi itse tietää ettei ole.
Maailma on kovin myrskyisä paikka kasvattaa tällaista poikaa/lasta. Toisessa hetkessä kaikki ympärillä sanoo että poika saa pukeutua miten vain, vaikka mekkoon. Toisessa hetkessä luen homosteluvitsejä.
On lapsia joiden mielenterveys hajoaa ja satuttavat itseään koska ympäristö vitsailee ja syrjii. Nuoria jotka myös päätyvät itsemurhiin koska kokevat etteivät voi elää siinä ympäristössä ja kehossa.
Jotka kokevat olevansa vääränlaisia.
Niin kipeästi haluan että nämä lapset saisivat kasvurauhan ja saisivat kasvaa aikuisiksi ilman että he särkyisivät. Että he saisivat tehdä, pukeutua, ja olla sellaisia ulkoisestikin miltä sisäisesti tuntuu.
kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää sinun puolestasi millainen sinä olet ja mistä saat pitää.
– Sana on vapaa kirjoitus –
