Elän jossakin välitilassa, savuverhon peittämänä. Joinakin päivinä tuntuu, etten jaksa nousta sängystä ylös, toisina taas jaksan. Kyllä minua silloin tällöin hymyilyttää, kun pienet poikani tulevat aamulla kiipeilemään päälleni herättyään. Mutta siitä on liian vähän aikaa…
Poikien isä kuoli kesällä yllättäen. Sain elämäni kamalimman puhelun kesken lounaan syöntiä. Töissä oli tapahtunut onnettomuus. Toinen pojista oli juuri kaatanut maitolasin pöydälle… Tämä kaatunut maito jää ikuisesti muistokseni tuosta hetkestä. Meidän perheen tuki ja turva oli kaatunut. Sisältö levisi pöydälle. Sitä ei saa enää takaisin lasiin. Se pyyhittiin myöhemmin pois. Jäi vain tyhjä lasi… Isän kuolema on vaikea selittää lapsille, varsinkin pienille lapsille. Poikien roolimalli on poissa.
Unelmat jäi toteutumatta
Tunsimme toisemme jo yläaste -ajoilta. Silloin olimme vain kavereita. Muutin eri paikkakunnalle opiskelemaan ja kohtasimme yllättäen uudestaan muutamia vuosia myöhemmin. Rakkaus roihahti väillämme ja ihmettelimmekin myöhemmin, miten se ei roihahtanut jo koulussa. Aika pian tuli lapset ja olimme onnellisia yhdessä. Meillä oli paljon unelmia, joita halusimme toteuttaa yhdessä. Nyt ne ovat vain muistoja, asioita, jotka jäivät vain haaveeksi.
Miten tästä jatkaa eteenpäin, kun ei jaksa? Onneksi meillä on siskon perhe ja omat vanhemmat apuna. Kun minä en jaksa nousta, täällä on sisko ja äiti olleet vuoronperään auttamassa poikien kanssa. En tiedä mitä tekisin ilman heitä. Kun pojat aamulla hyppäävät sänkyyni ja hymyilevät ja halivat, noista hetkistä sen voiman löytää, että jaksaa päivän iltaan saakka. Jossakin sisälläni tiedän, että me selviämme tästä pienin askelin. Tullen koko ajan vahvemmaksi. Matka tuntuu juuri nyt kovin pitkältä…
Lue myös: Äidin suurin suru
Mieheni palaa luokseni unissa
Joskus vieläkin näen unta miehestäni. Se tuntuu niin raastavan todelliselta. Olen joskus havahtunut unesta kyyneleet silmissä ja yrittänyt nukahtaa heti uudestaan. Mutta eihän se ole onnistunut. Unet ovat niin todellisia. Eräässä unessa mies sanoi, että kyllä sinä selviät.
Tämän tekstin kirjoittaminen oli vaikeaa. Miten jäsennellä näitä ajatuksia järkevästi. Samalla tämä oli kuitenkin äärimmäisen vapauttavaa ja ehkä yksi askel kohti eheämpää elämää. Pitäkää rakkaista kiinni, halikaa, suukottakaa ja kertokaa, että rakastatte. Koskaan ei tiedä, milloin kohtaatte viimeisen kerran.
Itsekkin menetin mieheni ja kahden pojan isän äkkiä,yllättäen. Jäimme selviämään arjesta kolmisteen. Nyt siitä on 9 vuotta, muistot elää, varsinkin pojissa❤ olemme selviytyneet,ei ollut muuta mahdollisuutta.