Minun lapseni eivät ole missään loistavia ja se harmittaa! Tästä en voisi nimelläni mihinkään kirjoittaa, joten avaudun tänne teille, muille äideille. Olenko ainut äiti, jonka yksikään lapsi ei ole erityisen taitava yhtään missään?
Minulla on kolme poikaa, nuorin menee toiselle ja vanhin kutoselle. Pojat harrastavat liikuntaa ja viihtyvät treeneissä hyvin. He pärjäävät keskinkertaisesti. Pojilla menee myös koulu keskinkertaisesti, he eivät loista missään aineessa, mutta ovat sellaisia tasaisen hyviä. Kasin oppilaita.
Lue myös: Toinen poikavauva oli pettymys koko suvulle
Musikaalisesti tai taiteellisesti lapsillani ei ole mitään erityisiä lahjoja. Keskinkertaisia ovat näissäkin taidoissa. He ovat kaikin puolin keskinkertaisia lapsia ja se harmittaa minua.
Muiden lapset loistaa
Tiedän olevani todella lapsellinen, mutta olen kateellinen sisaruksilleni, joiden lapset loistavat jokainen jossain. Joku on älyttömän hyvä harrastamassaan lajissa, vanhempien silmissä kiiluu jo mestaruuspokaalit ja kansainvälinen ura. Joku soittaa kitaraa niin ihanasti, että kylmät väreet kulkevat pitkin selkää, kun lapsi soittaa sukujuhlissa kitaraansa. Yksi lukee ekaluokkalaisena romaaneja, toinen loistaa koulussa arvosanoillaan ja kolmas piirtää kuin pieni taiteilija. Sama juttu ystävieni lapsissa. Ihan jokaisella lapsella tuntuu olevan joku juttu, missä ovat super hyviä ja lahjakkaita. Useilla lapsista näitä lahjoja on monta.
Muiden lapset loistaa, minun lapseni eivät ole missään loistavia.
Tämä syö minua, koska olen itse ollut erityisen lahjakas liikunnassa, mieheni on ollut taiteellisesti niin lahjakas, että teki siitä itselleen ammatinkin. Silti meidän pojat eivät ole lahjakkaita kummassakaan näistä asioista. Olen ollut tosi hyvä koulussa, mieheni myös, silti poikamme ovat keskinkertaisia. Mistä johtuu, että he eivät ole hyviä missään?
Lue myös: Olin raskaana tietämättäni, jouduin suoraan synnyttymään
Ajattelin aina, että kun saan lapsia, niin he loistavat urheilukentillä ja konserteissa upeilla lahjoillaan, jotka me vanhemmat olemme heille antaneet. Ajattelin, että kun stipendejä jaetaan koulussa, niin meidän pojat ovat niitä aina lavalla hakemassa. Mutta ei! Meidän lapset ovat keskinkertaisia kaikessa mitä he tekevät. Tekeekö se minusta keskinkertaisen äidin? Miksi lahjakuutemme ei siirtynyt lapsiimme?
Häpeän tunteitani
Häpeän näitä tunteitani, tottakai. Eihän tämä ole hyvä asia ajatella näin edes salaa. Lapseni riittävät minulle sellaisena kuin ovat. Silti ihmettelen, että miksi ihan kaikilla muilla on niin loistavia lapsia? Miksi me olemme ainoita, joiden lapset ovat keskinkertaisia?
Tiedän, että keskinkertaisten ihmisten elämä on usein parasta. Heiltä ei odoteta suuria, eikä paineita menestyä ole. He saavat toteuttaa itseään ja usein menestyvät hyvin halutessaan. Keskinkertaisen ihmisen elämä on usein onnellisempaa kuin muiden.
Silti minua harmittaa, koska minun lapsista ei pitänyt tulla keskinkertaisia, vaan tähtiä!
Tunteitaan ei voi valita. Mutta kuten sanoit Keskinkertaiset ovat onnellisimpia. Ja oletko ajatellut, että lapsesi saattavat olla hyviä kavereita, joukkueen koossa pitävä voima tai erityisen tärkeitä jollekin, jolla ei ole muita? Lahjakkuutta on monenlaista.
Tavallaan tiedän tunteen. Toinen lapseni loistaa lähes kaikessa mihin ryhtyy, toinen ei ole loistava missään vaan keskinkertainen kaikessa. Keskinkertaisia lapsia ja aikuisia seuratessa olen kiinnittänyt huomiota sosiaaliseen lahjakkuuteen ja tapaan toimia eri tilanteissa. Nämä tyypit tuntuvat pärjäävän kaikenlaisissa ryhmissä. Ovat aivan parhaita järjestämään tapahtumia, valmentamaan toisia ja ennen kaikkea saamaan muut loistamaan.
Vilkaiseppa lapsiasi tarkemmin harrastuksissaan, jokainen ”tähti” tarvitsee luottohenkilön joka saa parhaat puolet esiin. Ehkä sinun lapsesi ovat juuri näitä mahdollistajia.
Tekstisi sai karvani nousemaan pystyyn. Toivoin, että tekstisi olisi ollut vitsi. Mutta ei.
Lapsesi ovat yksilöitä, eivät voittopokaalejasi tai statussymbolejasi, joilla voit päteä omassa kuplassasi.
Lapsesi ovat ilmeisen onnellisia, tyytyväisiä ja motivoituneita – kunhan et nyt vain ole vääntelemässä naamaasi kentän laidalla.
Lapsesi eivät rakenna elämäänsä yhden kortin varaan ollessaan tasaisia monessa asiassa. Alakouluikä on vasta kypsymistä, ja kaikki suuri kypsyy hiljaa. Moni vanhempi vaihtaisi kanssasi paikkaa koska tahansa.
Minä olen yksi niistä, jolle lapsesi puhuu/kirjoittaa tästä asiasta yläkoulussa tai lukiossa. Vanhempieni ulkokultaiset arvot on muuten puhutteleva otsikko – ja sen perässä kolme sivua analyysia, jota lukiessa sielu jäätyy. Kun sydämen sivistys puuttuu, puuttuu kaikki muukin.
Ymmärrän harmituksesi. Minua harmittaa kun tyttäreni ei suhtaudu koulunkäyntiin tai lukemiseen samalla innolla kuin minä aikoinani. Hänelle on ihan sama, miten kokeet menee. Saattaa jättää vastaamatta helppoihin kysymyksiin, kun ne on tylsiä. Hän myös liikkuu mielellään, mutta ei välttämättä halua kilpailla. Tämä on kova pala minulle, joka olen aina valmis kisaamaan. Ja kyllä minua harmittaa tuttavan samanikäinen tyttö, joka menestyy liikunnassa, musiikissa ja koulussa, vaikkei vanhemmat varsinaisesti kehukkaan. Minä olen suorituskeskeinen ihminen ja olen lasten myötä joutunut opettelemaan erilaista ajatuksenjuoksua. Helppoa se ei ole. Lapset ovat ihania, mutta heillä on omat mielenkiinnon kohteensa. Poikani on lahjakas suunsoitossa ja pyörällä sladittamisessa. Täytyy vaan toivoa, että kumpikaan ei saa häntä ongelmiin isompana. Tällä saralla mulle riittäis se keskinkertainenkin. Mutta tsemppiä, yritä hylätä sinulle luontaiset menestymisen mittarit. Tulevaisuudessa tarvittavat taidot voi olla jotain ihan muuta.
Kuunteleppa Klamydian Pyyntö.
Kaikki tunteet on sallittuja. Häpeä on selkeästi estänyt tässä tapauksessa tunteen ytimeen pysähtymisen. Kysehän ei ole lapsista laisinkaan vaan tästä äidistä ja hänen tunteistaan.
Mistä tulee tarve vertailla omia lapsia muihin lapsiin? Ja mistä todella nuo tunteet kumpuavat? Kyse on monesti omista epävarmuuden tunteista, jotka mahdollisesti kumpuavat omasta lapsuudesta. Kannattaa pysähtyä vaikeiden tunteiden äärelle. Ne kertoo aina jostain ja on hyvä muistaa että kaikki tunteet on sallittuja. Ei ole vääriä tunteita.
Ajattele niinpäin, että sulla on aivan normaalit lapset. Niiden ei tarvitse päteä vanhemmilleen, koulussa tai harrastuksissa, kun kelpaavat sellaisina kuin ovat. Mulla on normaalit lapset, koulu on kasin arvoista, harrastuksissa ok, taide ok, musiikki ok. Kotona hyviä, rakastavat toisiaan ja meitä, 100% luotettavia ja koulussakin sanottu, että kun meidän lapsi sanoo, että oikeasti kävi näin, niin opettajat tietää, että oikeasti kävi näin. Se on asia, mistä olen ylpeä. Eivät kiusaa, ovat kaikkien kavereita, siitä olen ylpeä. Arki sujuu ja siitä olen ylpeä. Uskaltavat sanoa, kun joku on huonosti, siitä olen ylpeä. Nauravat paljon, siitä olen ylpeä. Ovat terveitä, siitä olen onnellinen. Säästävät rahaa uuteen lemmikkiin, siitä olen ylpeä. Tekevät isovanhemmille joskus aputöitä, siitä olen ylpeä. Sinulla on varmasti paljon asioita, mistä olet ylpeä lapsissasi ja tuo ne esiin. Sano se myös lapsilllesi.
Jo lapsi itsessään on lahja ja suuri kiitoksen aihe. Nyt on aikusella peiliin katsomisen paikka, huh mikä pätemisen tarve ja kunnian haku. Älä nyt vaan mene pilaamaan lastesi hienoo tasaista elämää ja mitä heistä vielä voi kasvaakkin! Eipä Sinunkaan onnistumisesi ole näköjään Sinua Onnelliseksi tehnyt kun näin ajattelet omista lapsistasi. Toivon että heräät ajattelemaan lastesi parasta❣️
Tuota miettisin juuri: Tulevaisuudessa tarvittavat taidot voi olla jotain ihan muuta.
Et maininnut mitään esim kaveritaidoista, siitä miten huolehtivat omista asioistaan tai kohtelevat muita ihmisiä. Tunnetaidot? Näihin muun muassa kiinnittäisin tarkempaa huomiota ja antaisin lapsille positiivista palautetta siitä että osaavat olla hyvä ystävä muille. Ehkä et ole kiinnittänyt näihin huomiota, koska ne sujuvat tosi hyvin?
Monesti jos ala-asteella on huippuhyvä jossain, niin se on jostain muusta pois. Itselläni on juuri tällaisia epätasaisesti kehittyneitä lapsia. Vanhin oli se ekaluokalla romaaneita lukeva lapsi, jolla on aina koulu mennyt hyvin lukuaineiden osalta. Mutta sitten toisaalta hän on esim aivan onneton huolehtimaan omista asioistaan ja tavaroistaan. Myös kaveritaidoissa on ollut parantamisen varaa, kun joutui ensimmäisillä luokilla kiusatuksi.
Toinen lapseni on muun muassa musikaalisesti tosi lahjakas, soittaa ja laulaa kuin enkeli. On myös ikäistään edellä ”akateemisissa taidoissa”, erittäin nokkela ja sanavalmis. Oppi lukemaan juuri kun täytti 4v jne… Mutta kääntöpuoli on se, että hänellä on ollut tunne-elämän kanssa on koko ikänsä vakavia haasteita, jotka jatkuvat yhä edelleen koulussa.
Sinuna yrittäisin nähdä ja arvostaa lastesi vahvuuksia tutustumalla esim positiiviseen psykologiaan.
Sehän siinä vanhemmuudessa onkin se haaste kun pitää LÖYTÄÄ mitkä ne lasten lahjat on ja mahdollistaa se kehitys sillä saralla. Ei se kitaransoittajakaan ole soittotaitojaan syntymässä saanut vaan korkeintaan musikaalisen lahjakkuuden tai viimeistään taaperoiässä jos sitä musiikkia on kotona paljon kulutettu. Soittotaito opitaan musiikkiopitossa ja jatkuvalla harjoittelulla. Vanhempien tehtävä on bongata potentiaali ja kannustaa ja mahdollistaa lapsen kehitys omaan täydellisyyteensä. Nyt vaan lasten kanssa kokeilemaan ja etsimään mikä on kenenkin juttu mikä herättää niissä palavaa innostusta ja saa ne inspiroitumaan.
Toivottavasti tämä oli vitsi. Vanhempien tehtävä on luoda turvalliset puitteet toteuttaa itseään ja omansa näköistä elämää, ei toteuttaa vanhempien toteuttamatta jääneitä unelmia!
Kuunnelkaa Klamydian Pyyntö ja miettikää sitä hetki.
Olen itse keskinkertainen. Ollut aina. Äitini olisi halunnut, että olisi voinut loistaa suorituksillani. Että olisin ollut urheilullinen, hoikka ja kaunis. Olen tullut siihen tulokseen, että olin ikäänkuin hänen mahdollisuutensa näyttää maailmalle, että hän on jotain. Tästä ei tietenkään puhuttu ääneen, mutta se oli aina taustalla tiedossani. Nyt vuosien terapiarupeamassa olen tätä lapsiuden traumaa sitten käynyt purkamassa…
<3
Oletko varma siitä, onko se kaverin/tuttavan/sekun/sisaren lapsi (ainanakaan jokainen) nyt OIKEASTI niin hyvä vai onko se vaan mielikuva ja olettamus?
Ehkä joku piirtäjäkin on aika keskinkertainen, mutta omien vamhempien mielestä lahjakas. Tai sinun mielestä, kun vertaat omiin lapsiisi.
Älä vertaa lapsiasi muihin, teet hallaa itsellesi ja lapsillesi.
He riittävät juuri sellaisinaan, keskinkertaisuudessa ei ole mitään pahaa <3
Tämä on hieno paikka alkaa tutkimaan omia asenteitaan, mistä johtuu taidon tavoittelu? Miksi pitöisi olla jotakin jota ei ole?
Itse olen aina ollut motorisesti ketterä, ja liikunallisesti lahjakas. Alkuun harmistuin, kun lapseni on kömpelö kaatuilija, jolla oman kehon äärilaitojen hahmottaminen lapsena oli vaikeaa. Tämä harmitti. Sitten ymmärsin, että lapseni ei ole minä eikä edes tarkoituksella minun kaltaiseni, vaan aivan omanlaisensa <3 Hän harrastaa liikuntaa, jotta oppisi tuntemaan ja hahmottamaan kehoaan ja motoriikkaansa, ei sen takia, että loistaisi mahdollisimman hyvin.
Huomasin,että nuo tuollaiset odotukset kumpuaa omasta egosta.
Tää oli vapauttava oivallus itseltäni itselleni.
Lapseni on täysin omanlaisensa <3
Olen itse lapseton, mutta minulla on kovia vaatimuksia itselleni. Tämän takia olen ollut burn out-lomalla pariinkin otteeseen ja minulla on fibromyalgia. Tämä vaativuus tulee siitä, että äitini on vaativa persoona.
Olen työelämässä positiossa, jossa näen nuorista kehittyvän ammattilaisia. Heillä voi olla kunnianhimoa, josta heidän vanhemmillaan ei ole aavistustakaan. Nykymaailmassa pärjääminen ja onnellisena sekä terveenä pysyminen on tähtiainesta. Mikäli lapsesi elävät omaa unelmaansa, tekevät omia valintojaan ja ovat onnellisia, olet onnistunut vanhempana. Jotkut loistavat lajissa jota eivät ehkä itse olisi edes valinneet, mutta tekevät sen vanhempien vuoksi. Sillä tavalla väsyy ja rikkoontuu ajan myötä. Lapsesi eivät ole sinä. He ovat omia itsejään, omine haaveineen heti, kun ovat tähän maailmaan tulleet. Toista ihmistä ei voi eikä pidä yrittää omistaa. Keskity sinä itsesi kehittämiseen ja omaan onnellisuuteesi ja tarjoa lapsillesi mahdollisimman hyvät edellytykset toteuttaa itseään, olla turvassa ja olla onnellisia. Silloin olet hyvä vanhempi.
Surullista, lasten takia toivon että tämä kirjoitus on huono vitsi. Suosittelen ajatuksella kuuntelemaan tämän laulun:
Mulla yksi pyyntö ois
Älä vie lapsuuttani pois
Anna mun nauttia aika tää
Vaikka tieni murheita tois
Enkä paras missään ois
Anna elää täyttä elämää
Olisivatpa edes keskinkertaisia, vaan kaksi erityislasta. En ole kyllä ihme kyllä ollut kateellinen muille, itsekin olin seiskan lapsi. Omilla lapsilla on kuitenkin piirteitä, joista olen hyvin ylpeä, empaattisuutta ja ystävällisyyttä muita kohtaan.
Hei, ole sinä ylpeä lapsistasi, tue ja rohkaise. Liikunta on hyvä asia ja kantaa pitkälle aikuisuuteen. Koulussa lapset arvostetaan numeroilla, mutta sinulle lapset on täysiä kymppejä! Kouluarvosanoihin vaikuttaa paljon muu tänä päivänä kun osaaminen. Lapsilla on rankkaa, jos koulussa ei arvosteta ja vielä kotonakin sama asenne jatkuu. Vanhemmpien tulee rakastaa lastaan estoitta, ohjaten oikeaan suuntaan. Hyvä itsetunto kantaa
Voi että sentään..Minut sai hyvin surulliseksi tuo tunteen purkaus..JOKAINEN LAPSI ON HYVÄ JA RAKAS LAPSI, VAIKKA EI LOISTAKKAAN MISSÄÄN ERITYISEMMIN.. Oma poikani ei saanut laulu ääntäni ,ei mieheni hulppeaa pituutta eikä suvun taiteellisia lahjoja, mutta on aivan erityisen hyvä rakastamaan lastaan ja vaimonsa lapsia ,jotka tuli miniäni edellisestä avioliitosta. Hän pitää minusta huolta todella hyvin ja hoitaa työnsä(ihan tavallisen varastomiehen) erin omaisesti.. Miten voi vanhempi sanoa lapsiaan keskinkertaiseksi??? Ne on ainutlaatuisia uniikki kappaleita ,ihan jokainen lapsi. Se rakkaus mitä lapsi tuntee vanhempiinsa ja toisin päin , on ainutlaatuista. Sanon usein ,että minulla on maailman paras poika ihan aikuisten oikeasti MAAILMAN PARAS….
Nyt oli kyllä todella järkyttävää luettavaa. ”Miksi taitojen eivät siirtyneet lapsiimme”. Koska ei ole automaatio, että lapsesi osaavat mitä sinä osaat. Jos olet loistava pianisti, se ei tarkoita että kohdusta asti lapsesi osaavat lukea nuotteja. Jokaisen on itse opeteltava taitonsa. Ja mitä jos lapsesi ovatkin onnellisia juuri sellaisina kuin ovat. Mielestäni kasin oppilas on oikein hyvin pärjäävä! Varsinkin kun otetaan huomioon miten epätasa-arvoinen koulumaailma on yleensä juuri poikia kohtaan. Ehkä poikasi kokevat olevansa loistavia ja hyviä vaikkei heidän saavutuksensa sinulle riittäisikään. Kuten moni tässä on kommentoinut mietin itse samaa: lahjakuudeksi ei tunnuta tunnistavan mitään sellaista millä ei voi kehuskella muille vanhemmille. Mielestäni lahjakkuutta voi kuitenkin olla mikä vaan. Joku voi olla lahjakas puhuja, omata viljaan mielikuvituksen, olla rakastava ystävä tai puoliso, taitava kokki tai luotettava ja tunnollinen ihminen jonka sanaan voi luottaa. Tälläiset ”pokaalittomat” taidot ovat mielestäni vielä arvokkaampia, sillä voin luvata, että harjoittelemalla kuka tahansa lähes oppii piirtämään, mutta luontaisen empatian oppiminen sensijaan ei ole kovinkaan helppoa. Jonain päivänä nämä ”keskiverto” lapsesi tulevat vielä loistamaan olemalla hyviä isiä, puolisoita, esimiehiä ja rakastavia lapsia. Sinä päivänä ei ystäviesi hyllyillä lojuvat lasten pokaalit välttämättä enää lämmitä
Voi että. Sinun lapsesi ovat hyviä, jos he pärjäävät ihan ok, he ovat hyviä! Vaikka he eivät pärjäisi missään, millään tavalla he olisivat silti kaiken sinun.rakkautesi, hellyytesi ja ihailusi arvoisia. He saattaisivat olla vaikkapa vaikeasti vammaisia, silti he olisivat täydellisen arvokkaita ja yhtä paljon sinun. Ihmisen intohimo jotain asiaa kohtaan voi myös löytyä elämän varrella. Se saattaa olla myös jokin hankalammin määriteltävä asia kuten toisten kuunteleminen, läsnäolo, hellyys, eläinten hoitaminen, ystävällisyys jne. Ihmisen arvo ei ole sidottu lahjakkuuteen tai sen puutteeseen, ihmisarvo on aina. Ehkä voisit etsiä jokaisesta lapsestasi jotain erityistä, kaunista ja hyvää ihan paperille? Vaikkapa ihana kikatus, hauska hymy, silmien säihke, luja rutistus, hauska tapa laulella, hyvät vitsit, tarkka huomiokyky, ystävällisyys, kyky lohduttaa, ruuasta nautiskelu, tapa tuijotella tähtiä jne. Tarkastele jokaista lastasi kuin ainutlaatuista ihmettä, katsele heidän käsiään ja silmien väriä. Kuvittele myös jos menettäisit heidät, mitä jäisit kaipaamaan eniten? Lapset ovat lapsia lyhyen ajan ja he eivät ole itsestäänselvyys. Yhdessä eletty aika voi myös loppua kesken, se tekee yhteisistä päivistä entistä arvokkaampie. Ei elämä ole suoritus, eikä kilpailu. Elämä on lahja ja seikkailu. Samoin jokainen ihminen on rakkauden ja hellyyden ja rakkaidensa ihailun arvoinen. Ihaile sitä mikä jo on.
Heillä on vielä koko elämä edessään, ja vaikka mitä paikkoja menestykseen esim. armeija, opiskelu, parisuhteet, työura. Esim. moni menestynyt yrittäjä on ollut huono koulussa, ja parhaimmat urheilijat ei välttämättä ole lahjakkaita, vaan ahkeria.
Kannattaa vaihtaa mittakaavaa, niin onni omista lapsista vahvistuu. Autan: Minäkin ajattelin aikoinaan, että lapseni tulisivat olemaan lahjakkaita ja loistamaan monella saralla. Vuosien yrittämisen jälkeen jäinkin biologisesti lapsettomaksi. Niitä lapsia ei siis koskaan tullut. Ole onnellinen lapsistasi, joita sinulla on useita!
Toinen apuajatus: Minusta tuli lopulta ensin vauvan sijaisäiti ja lopulta adoptiovanhempi. Jokaisen ikävaiheen myötä olen saanut jännittää, oppiiko lapsi asioita ikätasoisesti, onko jossain muistumia elämän traumaattisista alkuvaiheista tai jälkiä bioäidin raskausaikaisesta päihteiden käytöstä. Kun huomaan lapsen selviytyvän kustakin kehityshaasteesta vähintään KESKINKERTAISESTI, huokaisen helpotuksesta ja onnesta. On siis monia lapsia (vaikkapa vanhempiensa kaltoin kohtelemia, sairaita tai kehitysvammaisia) joille keskinkertaisuuskin on tavoite, johon he eivät tule yltämään. Ja kuitenkin heilläkin on oikeus tulla rakastetuiksi omina itseinään.
Ymmärrän ajatuksiasi – ellei elämä olisi laittanut omiani aivan eri mittakaavaan, saattaisin tuntea samoin. Tästä perspektiivistäni käsin toivon kuitenkin, että nämä mittakaavaharjoitukset auttavat sinua. (Surullisempiin mittakaavoihin en edes viitsi lähteä – useampikin ystäväni on kokenut lapsen menetyksen, eikä siitä tee mieli edes aloittaa.)
Oletko miettinyt, kuinka elämäsi on siis ”liian hyvin”, kun voit surra tällaisia asioita ja tunteita? Ystäväni lapsi syntyi vaikeasti vammaisena. Lapsuuden leikkikaverini menetti lapsensa, kun lapsi hukkui 7-vuotiaana. Monilla lapsilla ystäväpiirissäni vakavia sairauksia. Itse koen olevani erittäin etuoikeutettu, kun minulla on kolme tervettä lasta. Kannattaako miettiä riittääkö Sinulle mikään? Aina voisi olla vielä paremmin?
Itse olen aina sanonut neljälle lapselleni että kultainen keskitie on paras,on varaa parantaa ja välillä vähän notkahtaakin.
Hyviä ihmisiä heistä tili
Kahdeksan on riittävän hyvä arvosana. Keskinkertainen on riittävän hyvä. Ehkä et vain tunnista lastesi vahvuuksia riittävän hyvin. Tai ehkä lastesi vahvuudet ovat sellaisia, jotka eivät tule esiin koulussa tai harrastuksissa, vaan vasta myöhemmin elämässä. Ole onnellinen lapsistasi, kun he ovat terveitä, iloisia ja kaikin puolin normaaleja kullanmuruja. Vanhemmuus ei ole kilpailulaji, ja moni lahjakkuus kypsyy vasta vanhemmalla iällä.
Hyvä, kun käyt tunteitasi läpi. Ne eivät katoa käsittelemättä tai muutu kieltämällä. Uskon, että moni vanhempi kokee kateutta tai epävarmuutta jossain vaiheessa lapsensa elämää. Koska mitään ei voi ennustaa, vanhempi joutuu luottamaan, että elämä kantaa ja kannattelee lasta. Sinä riität äitinä; lapsesi rakastavat sinua ja sinä lapsiasi.
Moni “keskinkertainen” koululainen, liikkuja, musiikin harrastaja jne. löytää intohimonsa vasta vuosien saatossa. Lukuisat menestyjät eivät ole olleet lapsitähtiä tai urasuuntautuneita, vaan intoutuneet opiskelemaan, harjoittelemaan ja tekemään töitä vasta, kun he ovat löytäneet todellisen mielenkiinnon kohteensa. “Menestystä” on niin monenlaista. Kuten tuolla aiemmassa kommentissa jo mainittiin, osa on sosiaalisesti erityisen taitavia, osa luovii ratkaisun tilanteessa kuin tilanteessa, ja joku yllättää hädän hetkellä pyyteettömällä avullansa. Taitoja ja menestystä onkin lähes mahdotonta vertailla keskenään tai asettaa paremmuusjärjestykseen. Omia arvoja voi kuitenkin pohtia: mitä haluan opettaa lapsilleni? Mikä on tärkeää ja merkityksellistä? Mistä toivon ihmisten muistavan lapeni?
Muista, että olet onnekas – ja lapsesi ovat erityisen onnekkaita – koska he ovat (ymmärtääkseni) terveitä. Heillä on sellaista pääomaa, jota kaikki eivät saa edes syntyessään. Elämä kyllä kuljettaa. Toivottavasti lastesi matkan varrelle sattuu monta vahvaa ihmistä, jotka kannustavat, innostavat ja rohkaisevat sopivassa määrin, kuten sinäkin varmasti teet. Tsemppiä ja luottamusta lastesi elämänpoluille.
Sinulla on kuitenkin terveet lapset,kaikilla ei ole,itsellä erityislapsi,eikä tulisi mieleenkään vaihtaa häntä “terveeseen”.Kaksi muuta lastani ovat saaneet kasvaa omina yksilöinä rakkaudessa ja turvassa.Ainut mitä olen heiltä odottanut että osaavat lukea sanomalehden oikeinpäin,eivätkä joutuisi rikoksen ja päihteiden tielle.Onneksi ovat onnistuneet kunnon kansalaisina tässä.Kiitollinen saan olla koko sydänmestäni.Tuntuu että sinun huolesi on aiheeton,tietenkin meillä jokaisella on omansa.Riippuu mihin vertaa,varsinkin nykymaailmassa kun kaikki paha on jo nurkan takana.Toivon sinulle ja lapsillesi kaikkea hyvää elämässä.
Tunteiden syitä on hyvä miettiä, ovatko ne perintöä omilta vanhemmilta tai sosiaalisten paineiden aiheuttamia. Toimintaansa ja käytöstään voi hallita paremmin, kun tiedostaa tunteidensa syitä ja vaikutuksia. Mietithän, miten tunteesi voivat vaikuttaa lapsiisi! Et varmaan halua aiheuttaa heille riittämättömyyden tunteita, ja saada heitä tuntemaan olevansa pettymyksiä vanhemmilleen. Lapsesi ovat yksilöitä, eivät sinun jatkeesi. Annathan heille tilaisuuden kasvaa omiksi parhaiksi itseiksi, etkä odota heidän olevan vanhempiensa kaltaisia. He voivat olla keskinkertaisuuksia ja tehdä omilla tavoillaan maailmasta parempaa, tai löytää myöhemmin omat lahjansa ja intohimonsa kohteet ja alueet, joissa voivat loistaa.
Minua itseä välillä harmittaa olla keskinkertainen. En osaa vastata, jos kysytään erityisosaamista niinkuin nykyään usein tehdään esim. työhaastattelussa. Monessa asiassa pärjään hyvin mutta en ole huippu. Elämä kuitenkin mennyt ihan hyvin. Olin juuri se kasin oppilas.
Jack of all trades is better than a master of one.
Toisaalta, ei ne lahjakkuudetkaan ole mikään oikotie onneen. Minulla oli koulussa kaveri, joka loisti kaikessa, johon ryhtyi. Kympin tyttö, niin sanotusti. Itse olin 8-9:n oppilas, joka loisti vain muutamassa aineessa satunnaisesti. Tuo lahjakas kaverini vaan ei ikinä löytänyt paikkaansa vaan elää edelleen teinin elämää kykenemättä tekemään päätöksiä tulevaisuudestaan. Nyt hän elää ilmeisesti menetettyä teini-ikäänsä, noin kolmikymppisenä, koska hän ei koskaan päässyt elämään teini-ikää, eli sitä aikaa, kun tehtiin tyhmiä päätöksiä, rellestettiin ja muutenkin saatiin rikkoa rajoja ja olla vailla suuntaa. Minä taas olen päätynyt työelämäputkeen, omistan omakotitalon, eläimiä, rutiinit ja luon tulevaisuutta ja suunnittelen perheenlisäystä. Olen ihan onnellinen ja tasainen. Tunnen myös ihmisen, jonka vanhemmat puristivat hänet niin täydellisesti piippuun odotusten ja harrastusten kanssa, että hän sai ensimmäisen burn outin 13-vuotiaana. Näette varmaan myös monen lapsitähden kohdalla, että tähti sammuu monesti ennen kuin se on ehtinyt edes syttyä kunnolla. Klassinen virhe. Kun saa elää lapsuuden ja nuoruuden suht huolettomasti, kykenee kasvamaan tasapainoiseksi ja vastuulliseksi aikuiseksi…
Miten ihmeessä satuin tälle sivulle juuri nyt? Ehkä itsekin ajattelin joskus vähän noin. Muistan, miten kevätjuhlassa aina vähän kaihersi, kun lapseni ei taaskaan saanut stipendiä. Ei soittanut koulun bändissä. Koskaan ei tullut koulusta kehuja, ei tosin moitteitakaan. Ihan kuin lapseni olisi ollut mauton, hajuton, mitään sanomaton.
Koulu meni keskinkertaisesti. Kavereita ei juuri ollut. Joskus epäilin, että häntä vähän kiusattiinkin. Ei siis ollut mikään mestari sosiaalisissa taidoissakaan.
Juuri äsken soitti. On jo aikamies. Hänet on hiljattain nimitetty hyvään virkaan valtionhallinnossa. On ylempi korkeakoulututkinto. Vaimo ja jälkikavuakin tulossa. Asiat siis aika hyvällä mallilla.
Juuri mietin, miten aikoinaan saatoinkaan kaivata stipendejä ja muita kehuja hänelle. Hyvä, että en silloin sentään näyttänyt pettymystäni hänelle. Olenpa ollut kapeakatseinen, omaan napaani tuijottaja. Onneksi minusta huolimatta hän löysi oman paikkansa ja juttunsa ja onnistui rakentamaan omannäköisensä elämän. Olen nyt tosi onnellinen hänen puolestaan!