Lapseni on rikollinen – mitä tehdä?
“Perheeni on ihan tavallinen ydinperhe. Meillä ei käytetä alkoholia kuin hyvin satunnaisesti ja silloinkin kohtuullisesti. Meillä ei ole koskaan ollut perheväkivaltaa tai mitään muutakaan vastaavaa. Minulle ja miehelleni on ollut tärkeää tarjota lapsillemme normaali lapsuus, josta heille jäisi myös muistoja aikuisuuteen. Kesäisin olemme mökkeilleet ja käyneet huvipuistoissa, lapset ovat saaneet harrastaa haluamiaan asioita ja arki on ollut sujuvaa. Tietääkseni yksikään lapsistamme ei ole kiusannut tai joutunut kiusatuksi. Jokaisen koulumenestyskin on ollut hyvää. Lapsillamme on ollut rajoja ja rakkautta, me vanhemmat olemme olleet läsnä, kuunnelleet ja kasvattaneet.
Sen vuoksi tuntuu erityisen kipeältä nähdä se, minkä polun poikamme on valinnut. Minun mielestäni hän ei ole koskaan ollut millään tavalla poikkeava, erilainen kuin muut. Ihan tavallinen, reipas ja sosiaalinen poika, joka rakasti jalkapalloa ja partiota. Niissä hän olikin taitava. Hänellä on myös aina ollut tiivis kaveriporukka, joka on tullut tutuksi meillekin. En tiedä, emmekö puuttuneet poikamme käytökseen riittävän napakasti. Kun hän tuli 15-vuotiaana kotiin vienosti tupakalta ja kaljalta tuoksuen, emme hermostuneet suuremmin. Keskustelimme kyllä vakavasti, mutta samalla olimme hieman ylpeitä: hän ei ollut tehnyt ylilyöntiä, ja oli tullut kotiin. Ja kokeiluthan kuuluvat nuoruuteen, eikös? Näin me ainakin itsellemme selitimme. Vähänpä tiesimme.
Peruskoulun viimeisenä vuonna poikamme numerot notkahtivat hieman.
Railakkaita viikonloppujakin tuli enemmän. Hän kuitenkin selvitti peruskoulunsa reilusti yli kahdeksan keskiarvolla ja me olimme hänestä ylpeitä. Hän oli pitkään kertonut haluavansa kouluttautua ensin vartijaksi ja sen jälkeen ehkä vielä poliisiksi. Ilo oli ylimmillään, kun hän pääsi haluamaansa hakukohteeseen. Ajattelimme, että hölmöilyt loppuisivat siihen kun hän alkaisi opiskella tulevaisuuden unelma-ammattiinsa. Samoihin aikoihin kun peruskoulu päättyi, havahduin siihen etten ollut enää hetkeen nähnyt ketään poikani pitkäaikaisista ystävistä. Kysyin siitä häneltä, mutta vastaus oli epämääräinen. En inttänyt, olinhan itsekin elänyt nuoruuden, karikkoisine ihmissuhteineen. Yritin pitää välit poikaani avoimina, en halunnut painostaa häntä. Hetkellisesti minusta tuntui, että pitkään venyneet viikonloppuriennot loppuivat.
Sitten eräänä heinäkuisena lauantai-iltana puhelin soi. Muistan kellonajan tarkalleen, se oli 23:28. Soittaja oli poliisi. Poikamme oli pidätetty, hän oli pahoinpidellyt toisen nuoren. Poikamme verestä löytyi mittavan alkoholipitoisuuden lisäksi amfetamiinia. Minun maailmani keikahti ympäri. Miten se poika jota olin lempeydellä ja rakkaudella kasvattanut, oli saattanut tehdä tällaisen teon? En käsittänyt. Pojaltani en saanut siihen vastausta. Hän sulkeutui täysin. Kuvioihin astui myös lastensuojelu. Olin siitä kiitollinen ja kuvittelin, että tämä on se väliintulo joka saa poikani ryhdistäytymään. Ei saanut, eikä saanut tuomiokaan. Nuoren iän ja ensikertalaisuuden vuoksi hän sai ehdollisen vankeusrangaistuksen.
Poikani sijoitettiin laitokseen kodin ulkopuolelle.
Mielestäni hän ei kuitenkaan saanut kovinkaan kummoista apua. Työntekijät vaihtuivat todella tiuhaan tahtiin, apu ei ollut pitkäjänteistä. Ongelmat kasvoivat. Opiskelu vartijan ammattiin ei koskaan edes alkanut. Ensimmäistä pahoinpitelyä seurasi toinen, sen jälkeen vuorossa oli ryöstö, autovarkaus sekä ampuma-aserikos. Nyt minun pieni poikani on jo täysi-ikäinen. Hän lipui pois minun käsistäni, enkä minä saa häneen enää mitään otetta. En edes tiedä kaikkea, mihin hän on syyllistynyt. Hän on mielessäni ensimmäisenä kun herään aamulla. Mietin, onko hän enää elossa? Hän on solahtanut niin syvälle rikolliseen maailmaan. Hänestä on tullut myös sekakäyttäjä. Kun hän toisinaan ilmaantuu ovellemme, minussa taistelevat erilaiset tunteet. Toisaalta tunnen helpotusta ja rakkautta: siinä hän nyt on, minun rakas lapseni. Mutta tunnen myös pettymystä, surua ja pelkoa.
Koko perheemme on jännittynyt äärimmilleen, kun hän on kotona. Poikamme ei ole koskaan käyttäytynyt uhkaavasti meitä kohtaan, mutta tiedän että hän on sekaantunut järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kerran kun hän oli jälleen palannut kotiin, viikonlopun aikana talomme edessä päivysti useaan otteeseen omituinen auto, jonka kilvet oli peitetty.
Olen yrittänyt saada apua monta kertaa, mutta luulen että se on nyt jo myöhäistä. Lapseni on rikollinen, enkä tiedä mitä tehdä. Minusta hänen elämänsä on jo pilalla, en usko että hän pääsee enää irti. Kun hän rämpii kotiin väsyneenä, nälkäisenä ja likaisena, en voi kuitenkaan käännyttää häntä pois. Hän on minun poikani.”
– Tanja
Mitä tehdä, jos lapsi syyllistyy rikokseen?
On ehdottoman tärkeää puuttua tilanteeseen jo varhaisessa vaiheessa!
Vaikka tuntemasi nuori ei vielä olisi syyllistynyt rikokseen, merkit saattavat olla ilmassa. Onko nuoren ajatusmaailma rikosmyönteinen? Onko hänellä ongelmia esimerkiksi päihteiden tai elämänhallinnan kanssa? Hae apua ajoissa.
Apua voi hakea esimerkiksi Ankkuritoiminnasta.
Ankkuritoiminta kohdistuu varhaisessa vaiheessa nuorten hyvinvoinnin edistämiseen ja rikosten ennalta ehkäisemiseen. Ankkuritoimintaa toteutetaan moniammatillisessa tiimissä, johon kuuluvat asiantuntijat poliisista, sosiaalitoimesta, terveystoimesta sekä nuorisotoimesta. Tiimi tapaa nuoren ja hänen perheensä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta nuorta voidaan tukea ja tarvittaessa ohjata avun tai tuen piiriin.
Ankkuritoiminnan alueelliset yhteystiedot löydät täältä.
-Poikien Äidit-toimitus-
