Vanhempani eivät hyväksy ammattiani

“Vanhempani eivät hyväksy ammattiani”

“Olen 26-vuotias mies, ja minun vanhempani eivät hyväksy ammattiani. Olen perheemme keskimmäinen lapsi. Minulla on kolmea vuotta vanhempi isoveli sekä kahta vuotta nuorempi pikkusisko. Vanhempani ovat erittäin korkeasti koulutettuja. En halua avata tarkemmin heidän ammattejaan, koska en halua että perhettäni tunnistetaan. Silti haluan puhua tästä aiheesta. Vanhempani ovat mielestäni lähtökohtaisesti hyviä ihmisiä, mutta valitettavan kapeakatseisia. He ovat hukkuneet ylemmän keskiluokan yltäkylläiseen elämään, eivätkä he osaa nähdä oman kuplansa ulkopuolelle.

Ulkopuolisen silmin meidän lapsuutemme ja koko perhe-elämämme on näyttäynyt varmaankin suoranaisena unelmana. Oli upea koti, mökki, lomamatkoja, harrastusmahdollisuuksia – oikeastaan kaikkea mitä toivoa saattoi. Vanhempani olivat myös hyvin läsnä, eivät he paikkailleet mitään ostamalla meille asioita. Kuitenkin, olin vielä todella pieni kun ymmärsin, että meidän perheessämme tietyt asiat ovat itsestäänselvyyksiä. Meillä kaikki harrastava purjehtimista ja juoksua. Niitä teimme yhdessä perheen kanssa, ja lisäksi me lapset kävimme leireillä. Lisäksi jokaisen meistä tuli valita jokin soitin, jota aloimme soittaa tavoitteellisesti jo ennen koulun aloitusta. Aiheutin tämän tiimoilta kenties ensimmäisen pettymyksen. Vanhempani olivat toivoneet pianoa tai jotain puhallinsoitinta – minä pidin pääni ja valitsin rummut. Muistan miten vanhempani kertoivat siitä tuttavilleen hieman naureskellen: minusta tehtiin valintani vuoksi sellainen hassunhauska villikkolapsi. Elämämme oli niin hillittyä, että tällainenkin poikkeama on todennäköisesti saanut etenkin äitini kauhistumaan. Sen käsitin kuitenkin vasta paljon myöhemmin.

Koulussa vanhempani vaikuttivat vahvasti valinnaisaineisiin.

Sisarukseni ovat minua huomattavasti mukautuvaisempia, tai sitten he aidosti halusivat samoja asioita kuin vanhempani. Sitä en varmuudella tiedä, koska välit sisaruksiini eivät nykyään ole kovinkaan läheiset. Minä olisin halunnut tehdä luovia asioita. Soittaa, laulaa, kirjoittaa ja tanssia, liikkua. Rakastin myös kokkaamista. Muistan vanhempien rypistyneet kulmat, kun kävimme keskusteluja valinnaisaineista. He halusivat minun ottavan fysiikkaa, matematiikkaa sekä ruotsia. Yksikään näistä aineista ei kiinnostanut minua. Isäni tokaisi, että tulisin tarvitsemaan niitä tulevaisuuden ammatissani. En uskaltanut sanoa ääneen mitään, mutta sisälläni kiehuin. Se oli ensimmäinen kerta jolloin ymmärsin, että vanhempani olivat päättäneet jo puolestani.

Isoveljeni hakeutui peruskoulun jälkeen lukioon ja sieltä jatkoi eteenpäin vanhempieni viitoittamalle tielle. Ja sitten tulin minä. Ystävieni iloitessa peruskoulun päättymistä jo viimeisen vuoden syksystä lähtien, minua vain ahdisti. Vanhempani olettivat ilman muuta, että hakeutuisin lukioon – niin kuului tehdä. Minä en halunnut. Minä halusin tavallisen elämän, jossa voin tehdä työkseni asiaa josta oikeasti nautin. En uskaltanut kohdata vanhempiani asian suhteen. Täytin yhteishakulomakkeet  ja väärensin alle isäni nimen. Halusin tulla kokiksi, hain viiteen eri paikkaan. Lähin niistä oli 120 kilometrin päässä lapsuudenkodistani.

Kun tulokset tulivat, vanhempieni oli myöhäistä tehdä enää mitään.

Mutta kyllä he yrittivät. Isäni käytti kaikki mahdolliset kontaktinsa, mutta ei kyennyt saamaan minulle paikkaa huippulukiosta. He olivat niin vihaisia, että vielä vuosikausia myöhemminkin vatsassani alkaa velloa. He yrittivät ylipuhua minua ottamaan paikan vastaan huonommasta lukiosta – sellaiseen olisin voinut vielä jälkikäteen päästä. En suostunut. Otin opiskelupaikan vastaan yli 200 kilometrin päästä kotoani. Hankin asuntolapaikan ja ennen opiskelujen aloitusta olin jo saanut osa-aikaisen työn. Halusin pärjätä itse. Myönnän kuitenkin, että olin niin hemmoteltu, että ensimmäiset kuukaudet itkin väsymystäni joka ilta. Sen jälkeen helpotti.

Vanhempani vierailivat asuntolassa koko kolmen vuoden aikana neljästi. Muistan heidän vaivautuneet, inhoa pursuavat olemuksensa kun he tarkastelivat huoneeni kuluneita kalusteita. Isäni yritti jopa lahjoa minua. Heikoimmalla hetkelläni harkitsin sitä todella. En kuitenkaan aidosti koskaan ole katunut päätöstäni. Surrut olen silti. Kun valmistuin ravintolakokiksi, minulle ei järjestetty juhlia. Molemmat sisarukseni ovat sellaiset saaneet. Kaikki tämä on jättänyt minuun syvät arvet, joita koitan hoitaa vielä tänäkin päivänä. Vanhempani ovat yrittäneet vuosien varrella korjata välejämme, mutta en tiedä onnistuuko se koskaan. He kuvittelevat minun katuvan valintaani. Minä näen heidän säälivät katseensa kun tulen käymään ja ajan tavallisen autoni heidän uututtaan kiiltelevien autojensa viereen. Teen unelmieni työtä kokkina, omistan pienen rivitalonpätkän sekä pikkuisen vedettömän mökin. Nautin elämästäni, mutta he eivät suostu uskomaan sitä.

Tapaamme pari kertaa vuodessa, emmekä koskaan puhu työstäni. Se tuntuu minusta käsittämättömältä. Eikö oman lapsen onni olisi kaikkein tärkeintä? ”

-Mikael

-Poikien Äidit-toimitus-

Pssst! Ongelmien kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Olipa pulma minkälainen tahansa, auttavia ammattilaisia löytyy. Hyvä reitti on surffata esimerkiksi Nuortennettiin  – sieltä saa nuori apua ja vanhempikin toisinaan arvokkaita näkökulmia hankaliin tilanteisiin.