Miksi en saa sanottua miehelleni että haluan erota?
Meillä on kaksi lasta, 3-vuotias ja 6-vuotias. Arkihommat kotona ja lasten kanssa jakautuu aikalailla tasan. Minulla ja puolisolla on yhtäläinen mahdollisuus harrastaa ja käydä omilla menoilla. Mies kohtelee minua hyvin ja on muutenkin ns. unelmamies.
Ongelma vain on se etten ole rakastanut miestäni ainakaan neljään vuoteen. Olen miestäni kohtaan etäinen koska en tunne mitään, en pienintäkään vetoa häneen. Seksiä meillä on ehkä kahdesti kuussa ja silloinkin vain siksi että saan miehen tyytyväiseksi. En edes muista milloin viimeksi seksiä olisi harrastettu minun aloitteestani. Pusu tai pari vaihdetaan päivän aikana, mutta ne ei saa minussa aikaan mitään tuntemuksia. Monesti mieluummin olisin pussaamatta.
Lue myös: Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen sain psykoosiepäilyn
MIKSI EN SAA SANOTTUA SITÄ ÄÄNEEN?
Tahtoisin sanoa hänelle että en ole onnellinen hänen kanssaan ja että haluan erota, mutta en kertakaikkiaan saa sitä sanottua. Ja tottakai kaikki sen sanomisen jälkeinen pelottaa.
Olen tätä miettinyt ja pohtinut että onko tämä nyt vain sitä normaalia pikkulapsiarkea ja alkuhuuman jälkeistä aikaa, mutta kai sitä silloinkin pitäisi edes jotain tuntea puolisoaan kohtaan?
Miehelleni olen puhunut kyllä siitä kuinka koen meidän olevan vain kämppiksiä ja ettei meidän suhde voi hyvin. Aina on vannottu että yritetään kovemmin ja tehdään sitä ja tätä mutta ikinä mikään ei muutu. Ja joka kerta kun olen tuonut suhteen ongelmia esille, miehen mielestä meillä on kaikki hyvin, eikä ongelmia ole.
Monesti olen miettinyt että jos mieheni pettäisi minua, se ei varmaan tuntuisi miltään. Pikemminkin olisin tyytyväinen kun saisin “oikean” syyn eroamiselle.
Olen joskus käynyt terapeutillakin puhumassa tästä, mutta sen mielipide oli että kaipaan vain alkuhuumaa ja että seksiä voi harrastaa vaikkei aina huvittaisikaan..
Mitä tässä pitäisi tehdä?
Itselläni on juuri samanlainen tilanne! Havahduin siihen, että olin ollut jo hyvän aikaa onneton ja surullinen. Pikkuhiljaa tajusin, että mekin olemme vain kämppiksiä ja toki molempien vuorotyö verottaa entisestään. Mies on kyllä kiltti ja osallistuu kotitöihin, sekä lastenhoitoon. Joskus terapeutin kanssa jutellessa tajusin, että uuvun kotitöiden alle, kun toinen teki niitä vain pyydettäessä, enkä jaksanut enää erikseen pyytää. Sitten tuli oma-aloitteisuutta mukaan, kun siitä puhuttiin. Mutta nykyään tuntuu, että sekin juna meni jo; vaikka mies nyt tekee itsenäisesti enemmän esim. kotitöitä, ei se enää tunnu merkitykselliseltä. En vain enää tänne häntä kohtaan, kuten parisuhteessa toista kohtaan yleensä tunnetaan. Välitän toki hänestä, mutta samalla tavalla, kuin ystävistäni ja kavereistani.
Tähän mennessä vaikein paikka oli ehdottomasti avata se suu ja puhua asiasta. Lopulta en vain enää kestänyt ja saimme onneksi rauhallisen hetken, kun kaikki mielen päällä pyörineet asiat sain oksennettua ulos, rauhallisesti. Mies oli yllättynyt, ja ei osannut odottaa, että tunteeni ovat sellaiset. Hän ei halua erota, mutta toisaalta minäkään en osannut kertoa, millä voisimme pelastaa tilanteen. Loppujen lopuksi rauhallisesti saimme keskusteltua asioista, ja huomasin sen helpottavan valtavasti minin oloa, kun nyt Mies on tietoinen tunteistani. Mutta oli se suun avaaminen kyllä työn ja tuskan takana, kun pelkäsi, kuinka toinen mahdollisesti loukkaantuu, tai miten reagoi.
Kirjoitit ihan samoin kun minä nyt voisin kirjoittaa. Sain avattua vihdoin suuni, oksennettua kaiken pihalle. Mies yllättyi eikö tahtoisi erota. Rauhassa on nyt kuitenkin saatu alotettua eroprosessi.
Itsellä olo on helpottunut, vaikka välillä tuleekin hetkiä että mietin kannattaako sittenkään erota.
Itse elin samassa tilanteessa vuosia. Arki sujui, mies osallistui kotitöihin yms. Mutta se fyysinen vetovoima ja rakkaus omalta kohdalta oli kadonnut jo vuosia johonkin. Ja jälkeenpäin miettineenä, olen tullut siihen tulokseen että ei sitä palavaa rakkauden tunnetta ole koskaan edes ollutkaan. Se alkuhuuma nyt oli mitä oli, mutta mies oli turvallinen valinta ja hän oli minusta kiinnostunut tavalla jollaista en usein kokenut. Ja siinä sivussa meille syntyi kolme lasta.
Ja näiden vuosien aikana miten monta kertaa eropäätös oli lähellä. Isoimpana ongelmana meillä oli puhumattomuus ja seksin vähäisyys. Puhumattomuuden voin laittaa omaan piikkiini ja seksiä harrastettiin jotta mies olisi hetken tyytyväinen. Ja loppujen lopuksi se meni siihen “vonkaamiseen”, taas ei ole tehty kahteen viikkoon mitään.
Itseltäni puuttui rohkeus, rohkeus sanoa että ei kiinnosta, en rakasta, haluan lähteä tästä pois. Ja yleensä kun erosta puhuttiin, mies teki siihen aloitteen ja minä suostuin, mutta sitten aina viime hetkellä saatiin asia sovittua ja tietenkin siinä hetkessä niitä tunteitakin tuli pintaan, kun kauan oltu yhdessä ja luvattiin että kyllä tämä tästä.
Viime syksynä sitten oltiin taas kerran samassa pisteessä. Mies uhitteli erolla ja minä suostuin. Mies myös usein ennenkin oli heti kertomassa lapsille asiasta ja sitä itse aina emmin ja ajattelin että jos lapsille kerrotaan niin siitä ei sitten paluuta ole. Mutta nyt olin tullut siihen tilanteeseen, että helvetti vieköön mä en halua tämmöistä elämää elää, mäkin haluan olla onnellinen! Ja niin lapsille kerrottiin. Tai minä kerroin, mies istui tuppisuuna. Ja kävihän siinä sitten niin, että mies alkoi taas katumaan päätöstä, mutta minä en tällä kertaa suostunutkaan. Ja niin se yhteinen päätös ja sopuisa ero kääntyikin äidin viaksi. Minä rikon perheen ja sitten vielä talokin joudutaan laittaa myyntiin, koska kummallakaan ei ole varaa tähän jäädä. Yhteiselo oli mahdotonta, miehen osalta, kultaiset käytöstavat oli unohdettu. Kaikin puolin teki asioista vaikeaa, muutti pois, ei suostunut lapsia ottamaan luokseen yms. Ikinä en olisi uskonut että eroaminen voi näin vaikeaa olla, mutta se ajatus että ei tätä ikuisesti kestä niin se kannattelee. Ja kaikki ne syyttelyt mitä saan osakseni, tiedän kumminkin itse miten asiat oli ja meni. Ja voin vaikuttaa siltä että olen tunteeton ihminen, mutta se että ero ollut vuosia jo mielessä niin olen työstänyt asian jo päässäni ja olen vain helpottunut kun olen ollut rohkea ja tein sen päätöksen lähteä.
Ja sitä samaa rohkeutta toivon myös sinulle! Ei ole helppoa mutta tiedät kyllä mikä on oikein sinua ja lapsia kohtaan. Tsemppiä!
Minusta on lohdullista että muutkin tuntevat samoin kuin itse juuri nyt.
Meillä 5v poika ja siksi eroaminen tuntuu erityisen pahalta enkä saa vain lähdettyä. Parisuhteessa ei ole vikaa, saan harrastaa, kotityöt menee puoliksi jne. MUTTA en rakasta miestäni, en halua olla samaan aikaan kotona koska ahdistaa läheisyys. Teen yksin asioita lapsen kanssa koska en halua viettää aikaa yhdessä perheenä.
Alkuhuumaa ei koskaan ollutkaan, syyllistän itseäni siitä että ylipäätään lähdin suhteeseen ja jatkoin sitä vaikka koko ajan tunsin että en ole rakastunut.
Meillä riidellään seksistä joskus, mutta itselläni ei haluja ole miestäni kohtaan. Ja samoilla fiiliksillä mennään, toivon että mieheni löytäisi uuden naisen.