You are currently viewing Miltä tuntui päivähoidon aloitus – vuorotyöläisen silmin
Kuva: Alyssa Stevenson

Miltä tuntui päivähoidon aloitus – vuorotyöläisen silmin

Haluan jakaa tarinan, miten meillä sujui lapsen päivähoidon aloitus. Aamuvuoro alkoi klo 7 ja työmatkaan joutui laskemaan reilun 30min. Tarkoittaen että jo klo 6.20 talviaamuna ensimmäiset jalanjäljet päiväkodin pihalla olivat meidän. Talviaamut on jäänyt erityisesti mieleen koska edes lumitöitä ei päiväkodilla oltu tehty meidän jo aloittaessa päivää. Se konkreettinen näky miten kahdet jäljet menee sisälle mutta vain yhdet palasi taksin. Päiväkodin hoitajan vielä haukotellen ottaen meitä vastaan. Sitä ensimmäistä lasta koko päiväkodissa jonka mukaan hänen työvuorot oli suunniteltu. Se oli minun lapseni. Minun koko henki ja elämä.

PÄIVÄHOIDON ENSIMMÄINEN AAMU

Ensimmäisenä päivänä lapsi jäi itkemään perääni mutta jo päästessä töihin tuli viesti että “leikit alkoi, huoli pois, kaikki nyt hyvin”

Aamut kotona alkoi pienen herättelyillä. Ja muistan miten aluksi oli sydäntä särkevää nostaa silmiään hinkkaavaa poikaa lämpöisestä pedistä, alkavaan aamuun. Miten unesta hikiset kädet liimautuivat omiin hiuksiin pitäen itseään kaikin voimin kiinni tässä hetkessä.  Miten onnistuin aamukahvit juomaan yhdellä kädellä, samalla pitäen sylissä kaikkein arvoikkaammasta kiinni. Hänen herätellessä itseään.

Sitten tehdä aamutoimet ja vaihtaa vaatteet. Valmistautua lähtöön. Aamupalan lapsi söi päiväkodilla.

Mutta 10 vuotta myöhemmin rytmi on pysynyt. Edelleen lapseni herää jo klo 6 oli päivä mikä tahansa. Tekee aamutoimet ja päivä alkaa.

Ehtii tekemään vaikka mitä, kun koko päivä ei mene nukkumiseen.

Lue myös: Miltä päivähoidon aloitus tuntuu – äidit kertovat

Mutta paluu silloiseen arkeen:

Taidot päiväkodissa kehittyi super nopeasti. Konttauksesta- kävelyyn ja juoksuun. Liukumäkeen pääsi kun sinne osasi itse kiivetä ja siinä ei mennyt kauan kun taidot näytettiin hakiessa lasta kotiin. Isommilta opittu taito ja sinne vaikka kontattiin sitten pylly mäkeä vasten liusuun. Silloin parasta elämässä nähdä joka päivä karttuvat taidot.

Muistan miten minuun vihlaisi se että lapseni oppi ensin sanomaan hoitajan nimen ennen sanaa äiti.

Mutta jälkeenpäin ymmärrettävää. Huomio piti päiväkodissa hakea kutsumalla.

Kotona me vanhemmat olimme aina saatavilla, ilman huutelua.

Se oli hänen ensimmäinen itse muodostettu suhde kodin ulkopuolella. Eihän siitä voinut olla kuin ylpeä.

Kohta tuli muut tärkeät sanat eli äiti ja isä.

Iltavuorot oli poikani lempparit, silloin sai olla aamun äidin kanssa ja hoidossa kävi vain syömässä, nukkumassa ja ulkoilemassa. Sitten jo isä haki kotiin. Alkoi isän ja pojan laatuaika jossa äiti ei ole kuin tiellä.

Lapseni oli jo nukkumassa minun tullessa kotiin. Seuraavan päivän lempi-hetket oli aamut jolloin poikani näki minut ikuisuudelta tuntuvan tauon jälkeen. Rakkauden määrä joka jo ikäväksi oli ehtinyt muodostua oli valtavaa.

Äidin kannalta aamut eivät kuitenkaan ollut pahimpia vaan yövuorot. Tunne siitä että saavun kotiin nukkumaan kun lapseni on jo aloittanut oman “työvuoron” hoidossa.

Nukkuminen ei meinannut onnistua mitenkään. Ja ensimmäiset vuodet tein aivan liian lyhyillä paulautumisilla yövuoroja. Pakotin itseni hakemaan lapsen kotiin nukkumaan päikkärit jo puolelta päivin. Lapseni nukkui hyvin tai sitten ei ja uusi yövuoro odotti jo alkuaan.

Siihen tilanteeseen ajoi silloinen riittämättömyyden tunne ja pakollinen tarve olla lapsen kanssa kotona jos kerran myös itse olen.

Tällöin sanonta “kun vanhemmat voi hyvin lapset voi hyvin” hierottiin päin naamaa ja opin antamaan arvoa unelle ja sille tosiasialle että lapseni viihtyi hoidossa todella hyvin. Hoitoa pidennettiin niin että oikeasti heräsin ja jaksoin aloittaa päivän äitinä. Nukkumaan täytyi opetella.

Tällöin äiti myös jaksoi eikä ollut vain kävelevä zombi.

Vuorotyön kaikki kauneus on kuitenkin siinä että arkivapaat ovat käytössä.

Vaikka joistakin saattaa tuntua raadolliselta jo klo 6.20 aamut meillä oli myös arkivapaat jolloin me aloitettiin aamut jo varhain käymällä uimassa, puistossa ja tehden retkiä esim toiseen kaupunkiin ja aivan uusiin puistoihin.

Hoitoviikot olikin vain 3 päiväisiä jos äiti oli viikonlopun töissä jolloin isä hoiti lapsen ja kodin eikä hoitoa tarvittu.

Äitinä nostan hattua heille, jotka pystyy olla kotona. Minä itse tarvitsin aikuista seuraa, vastuuta ja haastetta. Mutta vapaat oltiin aina yhdessä pojan kanssa.

Me vanhemmat suhtauduimme tähän kautena jolloin meidän yhteinen aika tulee vielä mutta nyt kyseessä on meidän aikaansaannos joka tarvitsee aikaa. Koko perheen yhteisiä vapaita oli vähän. Mutta lapsen suhde kumpaankin vanhempaan on vahva.

Töissä käyminen oli minun selviytymiskeino äitiyteen, se vaati päiväkodin aloittamista varhain. Mutta silloin olin 110% läsnä oleva äiti kun sitä olin.

– Sana on vapaa –

Vastaa