Poikani teki itsemurhan ollessaan 19 vuotias. Suurin järkytys on nyt takana, mutta elinikäinen syyllisyys kulkee ilmeisesti ikuisesti mukanani. Miten en huomannut merkkejä ajoissa, miten en kuunnellut, miten poikani aikeet menivät minulta ohitse?
Olen käynyt terapiassa, vuodattanut läheisilleni ja käynyt lisää terapiassa. Kaikki sanovat samaa, syy ei ole minun, en voi syyttää itseäni ja minun pitää lopulta päästää irti tästä tunteesta, mutta kun en pääse.
Synkkä syysilta -poikani on kuollut
Kun kuulin poikani kuolemasta oli synkkä syysilta. En muista siitä illasta muuta kuin sen, että oli pimeää ja vettä satoi hurjasti. Ihan kuin taivas olisi itkenyt kanssani koko yön.
Poikani asui vielä kotona, mutta vietti paljon aikaa muuallakin. Hän oli ollut poissa kotoa muutaman päivän ja epäilykseni eivät heränneet missään vaiheessa. Emme muutenkaan viestittäneet päivittäin. Nyt mietin, olisiko pitänyt? Olisiko se muuttanut jotain?
Poikani puhui minulle tunteistaan, eikä hän vaikuttanut sellaiselta joka piilottaisi tunteita sisälleen, kovin vähän minä tiesin. En tietänyt hänen pitkän parisuhteensa kariutumisesta, en tiennyt ystävien kääntäneen pojalleni selkänsä, enkä tiennyt hänen tuntevan suurta yksinäisyyttä ja avuttomuutta. Nämä kaikki selvisi minulle vasta myöhemmin, paljon sen jälkeen kun poikani oli poissa.
Lue myös: Olin raskaana tietämättäni ja jouduin suoraan synnyttämään
Miksi minun rakkauteni ei riittänyt?
Kaikista eniten minua mietityttää miksi minun rakkauteni ei riittänyt pitämään poikaani pinnalla? Enkö osoittanut sitä tarpeeksi pojalleni? Jäikö jotain epäselväksi?
Poikani ei jättänyt mitään viestiä minulle tai kenellekään muullekaan. Olen joutunut kokoamaan tapahtumista kuvan kuin palapelin. Vieläkin joitain paloja puuttuu, vaikka kokonaiskuva alkaa olemaan jo selvä.
Rakastan poikaani niin paljon, että se rakkaus tuntuu jopa päivä pakahduttavana kipuna rinnassani. Kipu tuntuu kämmenissä asti kun itken. Itken päivä päivältä vähemmän ja suru on muuttanut muotoaan. Valitettavasti syytän myös itseäni päivä päivältä enemmän.
Eikö juuri äidin pitäisi nähdä kun omalla pojalla on hätä? Olinko liian kiireinen? Paahdoinko liikaa töitä? Keskityinkö liikaa omaan vapaa-aikaani, treenaamiseen, ystäviini ja treffeihini? Olisiko pitänyt pysähtyä enemmän olemaan pojalleni läsnä?
Koska tämä itsensä syyttäminen vähenee? Vai väheneekö se koskaan? Ehkä olen ansainnut tämän tunteen.
-Anonyymi kirjoittaja-
Sana on vapaa kirjoituksia voit lähettää toimituksellemme tämän sivun alalaidasta. Julkaisemme ne nimettömänä.
