Muistan sen hetken, kun pidin pientä poikaani sylissäni ensimmäistä kertaa. Hän katseli minua suurilla, luottavaisilla silmillään, ja minä lupasin mielessäni, että olen aina hänen tukenaan. Vuosien ajan hän halusi jakaa kanssani kaiken – koulupäivänsä tapahtumat, leikit, ilot ja surut. Hän kyseli loputtomasti asioita, haki minusta turvaa ja halusi iltaisin käpertyä viereeni kuuntelemaan satua.
Mutta nyt… kaikki on muuttunut.
Viime kuukausina olen huomannut, kuinka poikani on alkanut vetäytyä. Enää hän ei halua kertoa, mitä koulussa tapahtui, vaan saan vastaukseksi korkeintaan ”ihan ok”. Hän sulkeutuu huoneeseensa, laittaa kuulokkeet päähänsä ja saattaa huokaista turhautuneesti, jos yritän kysyä jotain. Halaukset, joita ennen sain antaa niin paljon kuin halusin, tuntuvat nyt olevan harvinaista herkkua – ja joskus jopa välteltäviä.
Tiedän, että tämä kuuluu kasvamiseen, mutta en voi olla miettimättä: missä vaiheessa pieni poikani muuttui näin? Olenko tehnyt jotain väärin? Pitäisikö antaa hänelle enemmän tilaa vai yrittää sinnikkäästi pysyä hänen elämässään?
Mikä on sopiva raja? En halua tunkeilla, mutta samalla en halua, että välillämme kasvaa kuilu, jota en enää osaa ylittää. Jos yritän jutella, saan vastaukseksi korkeintaan olankohautuksen. Jos ehdotan yhteistä tekemistä, saan usein kieltävän vastauksen. Ja silti, silloin tällöin, hän tulee viereeni sohvalle, nojaa hetken olkapäähäni – ja siinä hetkessä tunnen sen. Poikani on yhä siinä, hän tarvitsee minua, vaikkei osaisikaan enää näyttää sitä samalla tavalla kuin ennen.
Lue myös: Teinipojan elämä pähkinänkuoressa
Mutta miten opin hyväksymään tämän uuden vaiheen? Miten pidän yhteyden lapseeni ilman, että tuntuu siltä kuin tyrkyttäisin itseäni? Entä kuinka kauan tämä kestää?
Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Miten te olette käsitelleet sitä hetkeä, kun oma poika alkaa ottaa etäisyyttä? Tiedän, että tämä on osa hänen kasvuaan, mutta samalla sydämeni särkyy vähän – koska kaipaan sitä pientä poikaa, joka vielä hetki sitten tarvitsi minua niin paljon. ❤️
