Paras lapsen kasvattaja on lapseton!
Ennen kuin sain lapsia, olin todella taitava lapsen kasvattaja. Tiesin tarkalleen miten pitää toimia, jotta lapsi ei saa raivokohtauksia, ei kiukuttele vanhemmilleen eikä uhmaa sääntöjä. Tiesin miten lapsesta kasvatetaan kuuliainen ja kiltti aikuisia totteleva lapsi.
Tiesin, että kun lasta ei oteta viereen nukkumaan, niin hän oppii paremmin omaan sänkyynsä, tiesin, että pöydästä noustuaan lapsen ei pidä saada enää uudestaan pöytään palattuaan lisää ruokaa ja tiesin, että rutiinit, säännöt ja johdonmukaisuus ovat avainsanoja ihailtavan käytöksen omaavan lapsen kasvattamiseen.
Lue myös: Lukijan tarina: Kun pojastani kasvoikin tyttö
Tiesin, että äidin pitää ottaa omaa aikaa, parisuhdeaikaa ja keskittyä myös uraansa. Tiesin, että lapset eivät voi olla äidille koko maailma, sillä he ovat lainaa vain. Pyörittelin silmiäni jos joku äiti valitteli, että hänen arkensa on kiireistä, eikä hän ehdi tekemään kaikkea ajoissa ja näkemään ystäviään tarpeeksi. Minä tiesin, että ne olivat vain tekosyitä, sillä oikeastihan kyse oli vain aikataulutuksesta ja priorisoinnista.
Paras lapsen kasvattaja on lapseton, se on selvää.
Sitten sain lapsia… ja minusta tuli epätäydellinen
Syntyi poika, toinen, kolmas ja neljäskin. Eikä mitään helpoimpia kasvatettavia, vaan sain muutaman villin ja eläväisen, yhden ADHD -pojan, sekä yhden rauhallisemmankin. Talo täynnä poikia, kaikki aikaisemmin suunnittelemani lensi romukoppaan.
Ensimmäisen kanssa tsemppasin vielä kovasti ja toteutin niitä “täydellisen kasvattajan” ajatuksiani. Pian jo huomasin,että ne olivat aika pitkälle yhtä tyhjän kanssa. Lapsi syntyi tietyllä temperamentilla varustettuna, eikä mikään ennalta suunniteltu toiminut hänen kanssaan.
Olen surkea kasvattaja. Olen tehnyt varmasti kaikki mahdolliset mokat, mitä äiti voi vaan tehdä. Olen hermostunut, heittäytynyt lapselliseksi ja uhriutunut. Olen ollut epäjohdonmukainen, antanut periksi ja ottanut lapset viereeni nukkumaan. Olen huutanut kilpaa, kironnut ja nolostuttanut lapseni pussailemalla heitä koulun pihalla. Olen valinnut toistuvasti koti-illan lasten kanssa, unohtanut välillä ystäväni, sekä itsenikin. Liian usein.
Olen tehnyt paljon virheitä, mutta varmasti myös paljon oikeita ratkaisuja.
Olen selvinnyt neljän, todella erilaisen pojan, kasvattamisesta. Olin ylpeydestä pakahtua, kun poikani opettaja sanoi haastavan ja villin poikani kunnioittavan koulussa aikuisia ja paljasti, että poika ei koskaan soita suutaan opettajille. Mahtavaa, sillä minulle hän kyllä soittaa.
Olen saanut pidettyä nämä elohiiret hengissä ja terveenä, vaikka aina sekään ei ole kasvattajasta kiinni. Se on kuitenkin jo jotain.
Poikani saavat nukkua vieressäni, poikani saavat herkutella ja poikani saavat inttää joskus vastaankin. Poikani saattavat jopa saada uuden mahdollisuuden syömiselle, sen jälkeen kun ovat nousseet pöydästä.
En ole enää täydellinen kasvattaja, vaan olen äiti.
Lue myös: Lapsiperheen ällöttävät löydöt
