Kävin noin vuosi sitten katsomassa näytelmän. Näytelmässä naurettiin miehensä kanssa vauvaa yrittävälle naiselle, joka kaivoi raskaustestin roskiksesta ja etsi epätoivoisesti testistä sitä toista viivaa. Katselin ympärilleni ja näin hymyä, äänekästä naurua, onnellisia silmiä. Minua ei naurattanut. Kurkussa kirveli. Hymyn teennäisyys sai posket nykimään. Siitä ei ollut kuin kaksi viikkoa, kun itse tein edellisen kerran samoin. Testasin liian aikaisin. Heitin testin roskikseen. Kaivoin sen viiden minuutin kuluttua sieltä pois. Etsin sitä toista viivaa pesuhuoneen valossa, liesituulettimen valossa, peilin kautta, luonnonvalossa ulkona. Ei se siihen piirtynyt.
Noina päivinä aika matelee. “Testataan parin päivän päästä uudestaan” on täysin epärealistinen lause. Parin päivän odottaminen on täydellisen sietämätöntä. Itse olen vielä tähän asti onnistunut tekemään testejä vain aamuisin, en ole sortunut kiusaukseen päivällä testaamisesta vaikka iltapäivä tuntuukin välillä viikon mittaiselta. Mutta joka aamu se sama kaava toistuu. Se epätoivoinen plussan metsästys. Mitä jos se tällä kertaa tuleekin..
Negatiivista tulosta ei hyväksy ennen kuin kuukautiset alkavat. Eikä aina vielä silloinkaan. Jos oireita on ja vuoto on vähänkään epänormaalia, niin toivo elää edelleen. Google savuten tulee etsittyä tietoa ensioireista, kiinnittymisvuodosta, alkuraskauden vuodosta. Noina päivinä nainen on tietoisimmillaan omasta vartalostaan. Sitä tietää ruumiinlämpönsä tiettyinä päivinä, valkovuodon määrän, vatsanippailut, rintojen turvotuksen. Jopa kohdunkaulan kovuuden ja paikan. Tämä on tilanne ainakin näin kolmen ja puolen vuoden yrittämisen jälkeen.
Toista lasta rukoilimme meille kaksi vuotta
Toinen poikammekaan ei ihan ilmaiseksi tullut. Häntä rukoiltiin perheeseemme kahden vuoden ajan. Ensimmäinen inseminaatio toi lopulta sen tuloksen, joka räjäytti koko perheen onnellisuuden jonnekin ihan uusiin sfääreihin. Vauvan ollessa 11 kuukauden ikäinen, kaikista vaikeuksista huolimatta, toivotimme tervetulleeksi kolmannen lapsen. Haaveilimmehan viisilapsisesta perheestä. Rakensimme myös valtavan talon, johon kaikki se pienten jalkojen töminä varmasti mahtuisi. Nuorimmaisemme on nyt 4,5-vuotias. Yläkerta huutaa tyhjyyttään.. Onnellista töminää kuuluu, mutta kaipaus on valtava.
“Onhan teillä jo kaksi.”
Ihana todellisuuteen perustuva lause, joka rikkoo todella paljon. Eikö minulla ole siis oikeutta yrittää kolmatta lasta? Onko tämä kaipaus siis jotenkin väärin? Eipä sitä uskalla suutaan avata, kun lapsettomuudesta puhutaan. Enhän minä ole lapseton. Ei minulla ole oikeutta näihin tunteisiin. Minua on siunattu todella monella asialla ja olen onnellinen. Miksi sitten käyn läpi tätä helvettiä saadakseni kolmannen lapsen..? Tapaan sanoa, ettei näillä asioilla ole järjen kanssa mitään tekemistä. Sydän tässä tietä näyttää.
Yritys IFF hoidolla
Kävimme viime talvena läpi ensimmäisen IVF-hoidon. Se oli aikanaan “se suuri mörkö”. Se “pahin kaikista”. “Viimeinen oljenkorsi”. Ja siinä sitä sitten oltiin. Aloitin nenäsuihkeet, joilla ajettiin oma hormonitoiminta alas. Kuumat aallot alkoivat. Päänsäryt. Ja se jatkuva kellonajan tihrustaminen. Lääke piti ottaa tarkalleen 12 tunnin välein. Aika ei saanut heittää 15 minuuttia enempää. Eikä se heittänytkään. Yhden ainoan kerran oli vaikeuksia, kun istuin tuohon aikaan aamusta kurssilla. Päädyin tunkemaan pääni pöydän alle, jossa sain napattua suihkepullon käsilaukustani ja suihkaistua lääkeaineen sieraimiini.
Sitten alkoivat pistokset. Itsensä pistäminen ei ole helppoa. Varsinkin, kun siihen liittyy valtava määrä pelkoa ja epävarmuutta, kipeitä ajatuksia. Välillä itkin ja pelkäsin, että onkohan tämä kaikki turhaa. Punktiopäivä oli kokonaisuudessaan melkoinen painajainen. Jo ajatus siitä, että munasolut otetaan minusta ison neulan avulla emättimen kautta, on tällaiselle herkälle ihmiselle aika sietämätön. Ja kipeäähän se otti. Mies yritti silitellä ja lohduttaa, kun itkin kivusta. Vahvojen särkylääkkeiden ansiosta loppuoperaatio meni kivuttomammin, mutta niiden vuoksi sitten oksensin kotimatkalla kolmen eri maakunnan alueella. Ja lopulta se kaikki oli turhaa. Hoitojen tuloksena oli neljä alkiota, joista yksi siirrettiin tuoreena viisi päivää punktion jälkeen ja loput parin kuukauden välein pakastealkionsiirtoina. Yksikään ei antanut edes pienen pientä haamua raskaustestiin
Lue myös: Poikien Äiti blogi, Mitä muuta olen, kuin poikien äiti?
Olo tuntui rikkinäiseltä
Kaiken sen jälkeen tuli aika päättää, että mitäs sitten. Mieli tuntui rikkinäiseltä ja epävarmalta. Jaksaisinko enää? Kestääkö parisuhde? Onneksi lääkäri oli uskomattoman ymmärtäväinen ja passitti minut psykologille. Sieltä sain varmuutta ja helpotusta omiin epävarmuuksiini. Joulukuussa olimme suunnittelupalaverissa ja jo tammikuun puolivälissä tehtiin uusi punktio. Kaikki sujui huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla. Oireet olivat lievemmät ja jopa punktio vähemmän kivulias.
Raskaustesti oli positiivinen jo 10 päivää alkionsiirron jälkeen. En voinut uskoa sitä.. Tuijotin niitä viivoja kuin horroksessa. Siinä ne ovat! Ne upeat kaksi viivaa, joiden vuoksi olen näköjään valmis tekemään mitä vain! Tein yhteensä 13 raskaustestiä, jotka osoittivat raskaushormonin nousun tummenevilla viivoillaan. Soitin sairaalaan ja sain ajan varhaisultraan raskausviikolle 6+5. Lääkäri ultrasi ja totesi, ettei sykettä löydy. Kyyneleet virtasivat poskillani. Aviomiehen ote kädestäni tiukkeni. Tässä sitä ollaan taas.. keskellä surua ja kyyneleitä. Sovimme ajan lääkkeelliseen tyhjennykseen viikon päähän. Kannoin kuollutta pikkuistani viikon sisälläni. Söin salmiakkia enemmän kuin koskaan ennen ja itkin kyynelvarastoni sammuksiin.
Viikon kuluttua istuimme sairaalan odotushuoneessa hiljaisina. Oli hiihtoloman ensimmäinen päivä. Minulla oli käsilaukussa varalta toisetkin pikkuhousut ja housut jos verenvuoto olisi kovin voimakasta. Otin myös vähäsen eväitä mukaan jos päivä venyisi pitkäksi. Makasin siinä tutkimuspöydällä ja tärisin. Mies yritti saada pidettyä katsettani hänen silmissään, koska tiesi, etten kestä katsella sitä liikkumatonta möykkyä ruudulla enää. Lääkäri käänsi monitorin meitä kohti ja sanoi “Katsokaa! Täällä näkyy syke!”. Aloin ulvoa kuin pieni lapsi.. “Eikä näy!”.. Halasimme, nauroimme ja itkimme. Toiveemme toteutui sittenkin, saamme onnemme takaisin. Lääkäri kirjoitti äitiyskortin ja laittoi sinne väliin ultrakuvan. Saisin soittaa ajan äitiysneuvolaan. Lähdimme huoneesta ja istahdimme käytävän penkille. Ei sille tunteelle ole sanoja. Otin kuvan äitiyskortista ja ultrakuvasta ja aloin informoida ihmisiä siitä mikä onni meitä kohtasikaan.
Olen todella avoin luonne, joten viesti piti lähettää aika moneen numeroon. Voi niitä sydänten ja onnentoivotusten määrää.
Illalla kotona ollessamme puhuimme lääkärikäynnistä ja kävimme asioita läpi. Vauva oli kooltaan hieman pienempi kuin noilla viikoilla olisi pitänyt olla, joten päädyimme varaamaan varmuuden vuoksi ajan yksityiselle ultraan. Halusimme rauhan.
Kävimme äitiysneuvolassa ja iloitsimme uudesta elämäntilanteesta. Esikoisemme odotti pikkusiskoa. Sellaisen kanssa pääsisi kuulemma helpommalla 🙂 Vatsani turposi ja mietin jo raskaushousujen ostamista. En kuitenkaan halunnut vahingossakaan tuottaa pahaa onnea. Päivisin alkoi olla pahoinvointia. Aloin syödä säännöllisemmin jaterveellisemmin. Sovimme miehen kanssa herkkulakosta seuraavaksi 9 kuukaudeksi.
Ensimmäinen ultra
Ultra-aika yksityisellä oli raskausviikolla 9+1. Menimme sinne yhdessä, kesken työpäivän. Olin aamulla laittanut hiukset hienosti ja valitsin kauneimman paitanikin. Halusin näyttää juhlavalta, kun palaisimme onnellisina takaisin töihin. Makasin siinä tutkimuspöydällä ultralaite sisälläni. Ruutu oli sumeampi kuin sairaalassa, en oikein osannut tulkita sitä. Mies huokaisi syvään. Lääkäri sanoi, että “ei tämä nyt näytä oikein hyvältä”. Mietin, että “no niinpä tietenkin.. näinhän tämän pitikin mennä. Ei meistä mihinkään ole.” Meidän vauvamme todettiin kuolleeksi. Pituutta oli 12mm, eikä sydän sykkinyt. Siinä hän makoili. Ihan rauhassa. Tuijotin vain. Kyyneleet eivät virranneet. Olin täysin turta. Pääsimme välittömästi sairaalaan lääkkeelliseen tyhjennykseen. Makasin kaksi päivää sairaalassa.
Lue myös: 7 pojan äiti vastaa 7:ään kysymykseen
Öiksi laittoivat onneksi kotiin. Verta alkoi tulla, mutta ei tarpeeksi.Toisen päivän iltana ultrattiin taas. Istuin tutkimuspöydän reunalla ilman housuja, verta reisillä. Lääkäri yritti saada ultralaitetta toimimaan, mutta ei se käynnistynyt. Eihän mikään lähelläni toimi. Katselin alaspäin. Polviani, käsiäni. En halunnut mennä makaamaan taas jalat levällään, vieraiden tutkittavaksi. Halusin jo omia oman vartaloni. Halusin lopettaa tämän.
Vihaan sitä, kun kirkkaat valot loistavat jalkojenväliini ja joudun vain makaamaan siinä. Tuntui, että vauvani lisäksi menetän tässä itsenikin. Lääkäri totesi, että kohdussa on vielä raskausmateriaalia. Hän laittoi sen kamalan rautahäkkyrän sisääni ja yritti imuroida “materiaalia” ulos. Silloin hajosin. Huusin ja itkin, että lopeta.. Kuulin sanat “aamulla sitten kaavintaan”.
Itkin koko illan. Pelotti ja ahdisti. Halusin vain karkuun. En halunnut mennä sinne taas. Jalat levällään.. itse unten mailla. Jonkun vieraan armoilla. Luojan kiitos seuraavana aamuna selvisi, että operaation tekisi tuttu ihana lääkäri, johon luotan. Pelot hellittivät ja uskalsin nukahtaa.
Kaikki tuo on nyt takana. Siitä on kulunut viikko. Joka ilta suihkussa katselen, miten veri valuu jalkojani pitkin viemäriin ja itken.
On vaikea iloita muiden puolesta
Toinen parhaista ystävistäni kertoi tällä viikolla olevansa raskaana. Niin paljon hyvää kun heille toivonkin, niin tilanne on vaikea ja minuun sattuu. Ystäväni on ihana ja niin kovin rakas. Haluan olla lähellä hänen vauvaansa ja olla läsnä aina. Sain tilanteeseen ihanan neuvon.. “Jos tilanne olisi toisinpäin, niin haluaisit varmasti olla ystäväsi tukena. Anna hänellekin siihen mahdollisuus.” Aion elää tuon neuvon mukaan ja olla avoin. Ehkä me tästä selviämme päivä ja tunne kerrallaan.
Lapsettomuushoidot ja vauvatoive tekevät ihmiselle ja perheelle paljon. Se sitoo. Se saa epäilemään kaikkea. Mietin sitäkin, että miten paljon kaksi poikaamme kärsivät tästä kaikesta. En ole mikään täydellinen äiti, joka haluaisin olla. Äiti, joka ramppaa heidän kanssaan ympäri maailmaa ja antaa heille elämyksiä. Olen äiti, joka itkee usein ja kärsii lääkitysten aiheuttamista sivuoireista. Saatan olla kiukkuinen ja väsynyt. Kun pieni poikani pyytää minua leikkimään kanssaan ja minä sanon, että “en jaksanu nyt kulta, äiti on väsynyt”, niin väkisinkin sitä mietti, että “no miksi haluan lisää lapsia jos en jaksa leikkiä näiden olemassa olevienkaan kanssa”. Onneksi on myös lääkkeettömiä aikoja, jolloin värit näkyvät kirkkaammin ja äitikin jaksaa paremmin.
Olemme olleet miehen kanssa yhdessä 10 vuotta. Siitä 5,5 vuotta olemme nyt viettäneet vauvaa yrittäen. Kotona on kaksi ihanaa poikaa ja taivaassa nyt jo kaksi pientä. Veljiensä suojelusenkelit. Itse selviän avoimen luonteeni ansiosta. Moni tietää mitä käymme läpi. Se onnellisuus, jota läheisemme puolestamme ehtivät tuntea, oli ihan käsinkosketeltavaa. Ja se suru, johon he joutuivat kanssamme.. sekin lohduttaa, kun kuulee, että parhaat ystävät itkevät vuoksemme. Päivittäiset kysymykset, että miten täällä voidaan.. Niistä saa valtavasti voimaa. En haluaisi raahata läheisiäni tässä tuskassa mukana, mutta jos suljen kaiken sisääni, niin seinä tulee vastaan todella nopeasti.
Miten jatkossa?
Meillä on vielä pakkasessa kolme alkiota. Ennen seuraavaa alkionsiirtoa sitä pitää saada itsensä kuntoon. Psyykkisesti pitää olla vahva ja rauhallinen. Ei saa stressata. Pitää muistaa aloittaa foolihappo. Ja jokin rautavalmiste rautavarastojen korjaamiseksi. Pitää käydä vyöhyketerapiassa. Pitää soittaa psykologille. Pitää tehdä töihin tunteja sisälle, että voi sitten matkustaa vartin lääkärikäynnin vuoksi kokonaisen päivän. Pitää ostaa Gonapeptyl valmiiksi jääkaappiin ja soittaa apteekkiin, että varaavat Estradot-laastareita. Lugesteroneja varmaan vielä on. Sitten ensimmäisenä kiertopäivänä soitetaan naistenpolille ja aloitetaan lääkitys. Laastarit vaihdetaan kaksi kertaa viikossa ja alkionsiirron jälkeen laitetaan Lugesteronit emättimeen
kolme kertaa päivässä. Alkionsiirron jälkeen pistetään Gonapeptyl. Sitten alkaakin piinaviikot, jotka tekevät ihan kenet tahansa hulluksi. Mutta tärkeintä kaikessa.. älä perhana stressaa!
-Sekundaarisesti lapseton-
